Hurja vuosi 2021

 Ajattelin että viime vuosi oli vaikea, henkisesti tämä vuosi on ollut rankempi.

Suuri asia on pysähtyä, pysähtyä aina kun tuntuu että ajattelee, tekee, luulee väärin asioita.

Olen kohdannut paljon omia huonoja vanhoja käyttäytymisiä ja ajatuksia, vielä ne nousevat.

Niitä täytyy vaan kohdata, kohdata, ja olla niiden kanssa vaikka sydän ja keho on kipeä ja itsehäpeä on suuri. 

Yöllä nousee alitajunta joka pyörii. pyörii huonojen ajatusmallien pyörteissä, vanhat unohtuneet teot ja sanat hävettävät vaikka voi olla että toiselle se ei ole merkinnyt yhtään mitään. Itse sitä soimaa itseensä.

Vanhat haavat ja saatuja ilkeyksiä on noussut esille, tuntee itsensä olevansa uhri taas.

Nyt on aika antaa anteeksi tekijöille ja itselleen, vanhaa ei voi muuttaa mutta vanhasta voi päästää irti, antaa anteeksi ja mennä eteenpäin.

Luulin tehneeni sitä jo, ja niin olenkin tehnyt. Tämä vuosi on tuonut vanhat esille taas, opettaakseen meille että se on meidän valintamme miten haluamme hoitaa nämä asiat. Energiaamme kuluu turhaan huonojen asioiden puimiseen. 

Puhdistetaan aivojamme, kehomme ja sydämemme  vanhasta huonosta energiasta joka on meissä kaikissa. 

Sitä me ja he asetelmaa on meissä kaikissa sisällämme, se on totuus.

Tunnen että olen tehnyt ison urakan, vielä on tekemistä, sen verran paljon paskaa olen kantanut. 

Olen ylpeä itsestäni, pystyn tähän, puhdistun, vapaudun, niin mahtuu uutta hauskaa elämää tilalle.

Helpotus

 Viime viikolla vanhin serkkuni joka on nainen soitti minulle. Emme ole kovin läheisiä koska hän on ollut minua vanhempi ja hänen pikkuveljensä on ihan saman ikäinen kuin minä ja hän on taas ollut aikoinaan minulle kuin veli.

Puhuimme varmasti melkein pari tuntia, vaikka hän halusi vain kertoa minulle että hänestä tulee isoäiti ensi keväänä, mikä oli ihana uutinen ja samalla sai hänet soittamaan minulle.

Puhuttiin enimmäkseen suvustamme, kantamuksista, hyvistä ja huonoista puolista, käyttäytymistä, äidistämme, isovanhemmista jne...

Oli tosi vapauttavaa todeta että minulla on suvussa yksi muu joka ajattelee samalla tavalla kuin minä. Oli niin helpottavaa että tunsin että olin taas osaa suvustani, etten enää ollut yksin ajatuksieni kanssa. 

Wow, tämän jälkeen oloni on ollut paljon kevyempi ja iloisempi. Nyt myös tajuan miten paljon olen kantanut jonkunlainen suru. 

En ole enää yksin perheessäni tai suvussani. Korjaamme asioita ja löydämme yhteisöllisyyden, ilon yhdessä. 

Hienoa

Miksi yöuni on tärkeä

 Paska päivä fiilis on oikea energiasyöppö. 

Olin niin puhki itsesäälistä ja surkeana olemisestani että nukahdin puoli kymmeneltä ja heräsin vasta puoli kahdeksan. Siis kymmenen tunnin putki nukkuminen. 

Siistiä. 

Ja hyvää teki. 

Tänään tein harjoitukseni, suihku ja aamiainen, Sylvin haavapesu, laitoin lakanat pesuun ja nyt ulos Sylvin kanssa raittiiseen ilmaan. Ehkä torikahville.

Puhdas keho, tyhjä ja puhdas pää, valoisa sydän. Ilon tunne, sekin vielä :)

Jeeeee

Miksi taas paska fiilis

 Juuri olin saannut polveni kuntoon, Sylvin jalat kuntoon. 

Pystyin taas kävelemään pitemmän matkan, jaksoin olla mukana D aseman kivoissa jutuissa, jaksoin pitää kokkikoulun joka oli kuten aina hyvin hauska.

Olenhan väsynyt sen jälkeen mutta se on ihan ok, se ei ole uupumusta vaan sellainen tunne että on tehnyt jotain kehon ja mielen hyväksi.

Aloitin taas punttisalin ja se tuntui hyvältä.

Mutta tänään..... ensin Sylvi on ollut huonona, sitten polvi on taas kipeä ja turvoksissa, höh. itkettääää 

Olen täynnä itsesääliä, surkeutta ja varmasta draamaa myös. 

Ehkä kunnon itku auttaisi..

Sitten sain viestin Annikilta Turusta joka kysyä miten minä voin, ja rupesin oikeasti itkemään. Ajatella mikä ajoitus, hän kysyy miten minä voin kuin tunnen itseni ihan tosi surkeaksi.

Rupesin nauramaan, surkeuteni ja itsesäälini naurattivat. Niin, minusta ei ole tule koskaan hyvä draama queen.

D asema sulkee taas ovensa Koronan takia. Ei sinnekään sitten enää. Kaikki hauskaa ja hauskat ihmiset jota olen saannut elämääni nyt kaikuvat taas. Jään yksin. Taas.

Ottaa päähän. Ahdistaa. Menen seiniä pitkin. Vaikka rakastan asuntoani niin ei se 24/7 ole aina yhtä ihana. 

Kohta kai loppuu airbnb taas. Ja niin loppui työttömyystuki myös. Vielä ei ole kalenteri täynnä Tarot ja regressio asiakkaita vaikka niin olin toivonut nyt kun rahat alkaa loppumaan.

Noh, kai se siitä 

Laitetaan tämäkin päivä mappi Öööhän. 

Huomenna on parempi päivä, näin se on 

Marraskuun fiilikset

 Nyt on kyllä taas vuoristorata fiilis.

Yhtenä päivänä olen täynnä tarmoa, teen aamuvenyttelyt, chakrat, käyn pitkän lenkin Sylvin kanssa, saan kirjoitettua tarinaani, siivoan ja olen muutenkin ylläpäin. Keksin kaikenlaista mukavaa ja hauskaa.

Sitten yhtäkkiä tulee harmaa pilvi joka asettuu sydämeeni , siis rintani päälle, olotila muuttuu negatiiviseksi, itsetunto nollassa, yksinäisyys vaivaa, ulkopuolisuus, minne olen menossa, onko minulla paikka tässä maailmassa, mitä osaan, osaanko ollenkaan mitään, löytyykö minulle rakkaus, kumppani, kuka nyt tällaista ylipainoista 60 naista voisi tykätä. Itsetuntoni tekemisestäni, kehostani, osaamisestani siis ihan kaikesta on olematon. 

Kirjoitan, kuuntelen musiikkia ja lopuksi soitan jollekin ihanalle tyypille joka saa minut ajattelemaan taas paremmin  ja tumman harmaa täkki häivää vähäksi aikaa. 

Saan sen täkin myös itse pois, joka kerta eri lailla, olisipa niin helppoa että tietäisi aina mitä tehdä kun tämä tunne valloittaa mielen ja kehon.

Yritän pysyä valossa ja positiivisuudessa mikä on vaikeata mutta se on ainoa keino. 

Luin juuri taas kerran miten meni sairaalassa kun olin yrittänyt itsemurhan ja siihen pisteeseen en kyllä enää vaivu, sitä ahdistusta ei enää nouse minussa, ei kehossa eikä mielessä.

Hyvä näin 

Hurja tarina

 Eilen tiistaina oli taas koulutuspäivä. 

Sinne tuli nuori kaveri joka kertoi tarinansa. 

Hän kertoi miten jo varhaisnuoruudessa ja vanhempiensa sekä ympäristön kautta oli alkanut ja tullut lääkeaddiktioksi. 

Kuulosti niin helpolta ja hurjalta. Lapset luottavat aikuisiin , omiin vanhempiin, lääkäreihin , opettajiin jne.

Hänen kertomansa mukaan monet lääkärit ovat itse addikteja tai sitten se reseptien kirjoittaminen on helppo tapa tehdä työnsä. 

Ihan hurjaa 

Kesken tarina minua rupesi huimaaman, ahdistamaan, pelottamaan, pää rupesi pyörimään. Paha oli nousi myös.

Mietin pystynkö rauhoittumaan ennen kotiin lähtöä. Pystynkö ajamaan. 

Rauhoitun, pääsin kotiin, menin koiran kanssa ulos jonka jälkeen minulla oli tunnin coachikokous joka oli todella hyvä ajoitettu.

Sain purettua olotilani hänelle. Luulin että reaktioni oli yhdistelmä siitä mikä minulle nousee kun lapsille tehdään väkivaltaa sekä jotain äidin tekemistä nosti päätään. En tiedä vielä mikä se oli. Laitoin myös viestin terapeutilleni . Illalla ennen nukkumaanmenoa olin jo rauhallinen ja nukuin ilman unia hyvin läpi koko yö.

Ihana nuori mies. Hän on kyllä tehnyt valtavan työn itsensä kanssa, oli kyllä vielä vähän kyyninen ja vihainen myös äidilleen, joka mielestäni oli hyvä merkki. Olet silloin jo pitkällä, kiukku on terveellistä.

Seison paikalla

 I am stuck !

Koko ajan luulen, luulen etten pääse eteenpäin, etten mene eteenpäin, että olen samassa paikassa jumissa, siis samassa elämäntilanteessa enkä tiedä minne päin mennä tai miten mennä sinne minne en edes tiedä minne.

Rassaa.

Sitten  pysähdyn. Tai juttelen jonkun kaverin kanssa joka kysyy mitä sinä olet tehnyt viime aikoina. Aloitan aina sanomalla etten oikeasti mitään. Olen vaan ollut kotosalla Sylvin kanssa, ei mitään ohjelmaa, olemme vain.

Sitten kerron että juu, olinhan ensin Matin kanssa Tsempissä kahvilla, moikattiin Ramia, ennen sitä kävin Sylvin kanssa ulkona, höpöteltiin jonkun koirakaverin kanssa. Sitten sain Tarottulkinta asiakkaan jossa meni vähän pitkään kun oli nyt niin paljon juteltavaa ja itkettävää, sitten laitoin lounasta itselleni ja siinä samassa yksi sitruunapiirakka siihen tulevaan keikkaan, ettei tarvitse sitten kaikkia tehdä kerrallaan. Soitin Lumolla äidille joka oli aina yhtä iloinen että soitin, siinä hänen Alzheimer kuplassa. Onneksi niin. Sen jälkeen treffit yhden minun parhaan ystävän kanssa. Siinä menee noin 2-3 tuntia kun jutut ovat niin syvällisiä että huh, on aina yhtä ihanaa nähdä hänet. iltapäivällä oli Teems coachaus ja se tuntuu mukavalta että saa jutella omista unelmista, ajatuksista, elämästä, hyvinvoinnista jne. Sitten illallinen ja sen jälkeen nettitreffit tukihenkilöryhmän kanssa ja siinäkin jutellaan syvällisiä asioita. Kahdeksan aikaan saan airbnb pyynnön samalle illalle koska tämä henkilö ei ollut päässyt jatkamaan Amsterdamista Moskovaan ja nyt oli pakko tulla Helsingin kautta. Ok, käy. Laitan hänelle kaikki tiedot miten minun luokseni pääsee helpoiten lentokentältä ja hän on täällä 01.00 yöllä. Ei ihme että olin ihan puhki tekemällä ei mitään eilen.

On ihan terveellistä, varsinkin minulle, ei vaan pysähtyä, mutta myös kirjoittaa ylös mitä teen. Silloin ehkä tajuan että on kaikenlaista meneillään vaikka ei itse sitä tajua. Kun myös mietin myös keskustelun aiheita ja syvyyksiä niin ei ihme että olen väsynyt.

Minulla on myös ihme tunne että haluan ja tarvitsen itse tukihenkilön, mentorin, kuuntelijan . Senkin huomaan että minulla on kun kirjoitan näin ylös. Coachaukseni oli vain minulle, Ystäväni kuunteli minua yhtä paljon kun minä häntä, siinä on hyvä tasapaino, yövieraani sanoi että tämä oli paras airbnb paikka missä hän on koskaan ollut vaikka lähti vauhdilla lentokentälle aamulla. Tuntui hyvälle.

Nyt lähden kohta laittamaan ilmaa auton renkaisiin, ja lähikauppaan katsomaan onko 3€ ihania vihanneslaatikoita.

Airbnb huoneeni on taas siivottu ja sänky petattu, niin voi seuraava vieras tulla, jonka jo kyllä odotan, piti tulla suoraan länsisatamasta tänne. Ehkä tuuli on tehnyt kepposia. 

Päätin perua viikonlopun Kauhujen kokkikoulu lapsille Turussa, polvikipu ja rahahuoleni nostivat päätään joten nyt laitan airbnb illalliselämys vireille. Tämä voi helpottaa elämääni ja tuoda taas hauskaa ruokatekemistä minulle. täytyy kokeilla, ei muuten tiedä. 

Kärsivällisyys ja pänniiminen

 Miten inhoan tämän sanan.

Vaikka suomeksi se kuulostaa juuri mitä se on . Paljon rrrr ja ää ja yyyy... 

Miten pääsen tunteeseen että teen jotain. Vaikka teen joka päivä jotain niin minulle se ei riitä. polvi on niin kipeä etten pysty oikein kävelemäänkään sillä, sekin vielä.

Jarru on päällä ja minua pännniii 

Ehkä pänniminen on ihan hyvä. Ainakin tiedän että se on ihan normaalia.

Ehkä pänniminen on kuin kiukku. Kun sen saa käännytettyä positiiviseksi pänniimiseksi niin keksii  jotain hauskaa tai ainakin uutta tekemistä, tai ylipäätänsä jotain tekemistä.  

Täytyy luoda jotain uutta itselleen. Mikään ei tule tippumaan minulle taivaasta vaikka sitähän oikeasti haluan. 

Kun en pysty liikkumaan, en pysty edes menemään koirapuistoon asti Sylvin kanssa. Sitä paitsi minua pelottaa että polvi menee vielä huonommaksi kun siihen sattuu kun kävelen. Toivon saavani pikaista aikaa Fysiollle.

Ja , menihän se viime viikon loma myös harakoille, ei saunaa, ei paljua, ei kävelyä ei joogaa.... höh.

Mielestäni kehoni saisi olla kunnossa jo. 

grrrrrrrr

Tukihenkilö - vertaistuki

 Olen ruvennut miettimään tätä tukihenkilötoimintaa.

Olen viime aikoina hengaillut enemmän entisten päihteiden käyttäjien , sekakäyttäjien kanssa eri paikoissa.

Opin että nuoremmat eivät mielellään enää käy AA ryhmissä, menevät mieluummin NA ryhmiin. Niiden mielestä AA ryhmissä jengi on liian vanhaa ja liian kiinni vanhoissa röhöröhö jutuissa missä puidaan ja ollaan vielä niissä vanhoissa jutuissa. 

Tätä on vaikeata pukea sanoiksi.

Nyt kun olen käynyt kaikenlaisissa koulutuksissa ja ryhmissä niin huomaan että oikeastaan koko eheytysmatka on ihan sama onko sitten päihteitä, peli, seksi, läheisriippuvuus, viiltely, ruoka  tai mikä riippuvuus vaan niin siihen on aina olemassa joku muu syy takana joka triggaa sen riippuvuuden joka antaa hyvän olon jonkun aikaa, sitä kautta toivomme ( varsinkin nuorena) näkyvyyttä vanhemmilta, opettajilta jne... usein sitä kuitenkaan ei nähdä, sen takia se jatkuu monta kertaa siihen että yrittää itsemurhan, juo liikaa, menettää koko suvun rahat, menettää terveyden jne..

Minusta tukihenkilöllä olisi hyvä  olla joku muu trauma kuin tuettava. Mentori ymmärtää miten eheytysmatka on raskas ja hidas mutta ei osaa ne käyttäytymiset ja mahdolliset tuet mitä voit saada yhteiskunnan kautta juuri tässä traumassa jo . 

Silloin tukihenkilön on oltava kiinnostunut ja utelias miten tuettava on päässyt näin pitkälle, mitkä ovat ne auttavat tekijät. Kysyä ja kuunnella.

Tuettava saa olla expertti omassa asiassa, mentori oppii uutta jota voi myös hyödyntää  oman eheytysmatkansa kanssa koska juuri tätä tekniikkaa tai tietoa ei käytetä hänen kantamaansa traumaan.

On helppo jäädä ulkopuoliseksi jos ryhmässä kaikki kantavat samaa taustaa. 

Nyt kun olen saanut kokeilla eri ryhmiä niin mielestäni  on paljon rikkaampaa ja avartavampaa olla sellaisessa ryhmässä missä on paljoin erilaisia taustoja. Rankempaa koska siinä voi avata sellaisia asioita omassa matkassa jota ei ollut esille ennen. 

Tämä on vaan niin eheyttävää.

Sanotaan että keho ilmoittaa jos on jotain häikkää

 Maanantaina lähdin Nurmijärvelle viikon lomalle Vantaan vapaaehtoisryhmän kanssa.

Oli mukava ja ihana ilta kunnes vasen polveni joka on reistaillut viimeiset viikot päätti että nyt riittää ja sanoi naks, teki todella kipeätä.

Pyysin kylmäkalleja joita sain, laitoin heti jalan ylös ja kylmää päälle, helpotti jo todella hyvin ja päätin mennä kuuntelemaan esitystä joka oli tosi mielenkiintoinen.

Sen jälkeen totesin että kylmä ei enää auta ja polvi turposi todella paljon ja alkoi särkyä kunnolla. Minulla tuli sama fiilis kuin akillesjänteeni meni rikki, pelko nousi myös.

Päätin illan ja yön aikana että aamulla lähden näyttämään sitä sairaalaan. Tyttäreni oli niin ihana että tuli aamubussilla, pakkasi minut, kamppeet ja Sylvin mukaan. Dumppasi minut Kalasatamaan ( sinne oli mentävä ) otti koiran töihin.

Itse pääsin lääkärille suhtnopeasti, hän puhkaisi polveni, otti veret ja vedet pois, lähetti röntgeniin josta sitten jatkoin kotiin. Röntgenistä ei näkynyt luumurtumaa ainakaan, muuta siinä ei voi nähdä. Kohtapuolin tyttäreni oli tuonut koiran, kaikki kamppeeni ja auton kotiini. Huh, miten onnekas olen, hän on kyllä ihan mahtava tyyppi.

Eilen oli ihan sekava ja sumuinen päivä. Minä kun olin ihan varma että jotain kierukkaa tai jännettä poikki ja heti leikkauspöydälle olinkin sitten kotona. 

Sain hyviä vinkkejä yöksi. Särkylääkettä sekä kaalia polven ympärille, ensi puuvillaa sitten villaa vielä sen jälkeen. Nukuin 10 tuntia putkeen. Aamulla olin ihan ok taas ja mietin että mitä oikein tapahtui.

Mitä kehoni yrittää sanoa minulle. Sitä tässä minä pöllähtäneenä yritän ymmärtää.

Nyt on kuitenkin parempi olo, polvi on jo paremmassa kunnossa, leikkauspöydälle en usko että tarvitsen mennä. 

Otetaan siis iisisti päivä kerrallaan miettimättä liikaa. Aivot lomalle tässä ihmeellisessä maailmassa  .

Kevyempi olo

 Huhuh, olipas helpotus avata harmaan täkin joka oli alkanut laskeutua kehoni ja sydämeni päälle.

Rupesin taas pelkäämään ettei kukaan usko minua. Tunne viime viikolla meni melkein siihen etten enää itse uskonut omaa totuuttani. 

Tätä tunnetta minulla oli ihan terapiamatkani alkutaipalella, en voinut ymmärtää että hyväksikäyttö todella oli tapahtunut. Eihän minulla ole konkreettista todistetta.

Nyt olekin niin pitkällä itseni ja hyvinvointini kanssa että tiedän että tämä on todella tapahtunut. Minulla on sisälläni vahva minä joka tietää totuuden. Olen tullut pitkän matkan tänne. 

Keho vielä vähän rypyttelee vastaan, sehän on ymmärrettävää, sehän on kantanut  muistoa avaamatta melkein 50 vuotta. Onneksi pyristely vähenee koko ajan. 

Ymmärsin myös että tiistai ryhmäni ei tule tiputtamaan minut pois, minä itse tiputin itseni pois, uskoni itseeni oli poissa.

Se oli onneksi vain väliaikaista. 

Nyt olen taas tolpillani ja vahvempana. 

Paskan tunteen oivallus

 Koko viikko alkaen on ollut tylsä tunne vatsanpohjassa. 

Tiistaina koulutuksessa se oikein rupesi kukoistamaan enkä osannut oikein laittaa sormeni siihen että mikä oikein mättää. Itsetunto romahti nollaan ja minä kun olin tuntenut itseni niin omassa paikassani tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi taas. Mikä on.

Viimeiset päivät olen antanut itseni olla tässä syvässä fiiliksessä, viime yönä nukuin noin 12 tuntia, eikä tuntunut missään. Allapäin oleminen syö paljon energiaa.

Nyt pikkuhiljaa oivalsin että kaikkien muiden tarinoissa on ollut diagnooseja ja muuta apua monelta eri taholta meidän systeemissä ja ymmärsin että minua rupesi pitkästä aikaa pelottaa että minua ei tulla ottamaan vakavissaan eikä minua tullaan uskomaan kun minulla ei ole näyttöä mielenterveyssairaudesta, ei mitään nimikettä, ei sairaalahistoria, ei diagnoosia, paitsi se yhden kuukauden sairaalaolo itsemurhayritykseni jälkeen 80 luvulla. Ei mitään todistetta. 

Ympäristöstäni en ole varma että kukaan oikein uskoo minua, koska eivät halua kuulla minun tarinani. Ex miehestäni voivat jo kuunnella koska hän olikin oikea paskapää monen mielestä ja teki minulle hallaa näkyvästi eikä tukenut minua ja lapsia. Silloin pystyy uskomaan kun näkee. 

Ei kukaan koskaan kuullut miten äitini ja veljeni olivat ilkeitä minulle nuoruudessani, veljeni onneksi lopetti jossain vaiheessa, äitini nyt vasta kun hänellä on Alzheimer ja on vain mahtavan iloinen ja kiitollinen joka kerta kun hän näkee minut. Minulle ei ole väliä tunnistaako hän minua tai ei, tulen nykyään vain iloiseksi koska hän on iloine kun käyn hänen luonaan tai soitan. 

Isäni oli aina niin charmantti ja mukava kaikille, kiltti ja hyvin käyttäytyvä, kuka niin hänestä mitään pahaa näkisi.

Minusta ei näe että minut on lapsena hyväksikäytetty, manipuloitu, tehty fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. 

Minulle itselleni kesti noin pari vuotta uskoa että tämä oli todella tapahtunut. Kun voin hyvin ja olen hyvin omassa itsessäni tiedän että tämä on totta. 

Onneksi serkkuni ranskassa uskoi minua heti kun kuuli asiasta. Luulen että veljenikin uskoo minua, vaikka emme ole koskaan puhuneet tästä asiasta. Toivottavasti olen oikeassa.

Kukaan sukulaisistani suomessa eivät halua tietää, eivät koskaan kysy, joten en tiedä mitä ne ajattelevat uskooko he minua ja onko sillä edes väliä. Odotuksista minun täytyy päästää irti. 

Aika shokki olla tässä mielentilassa. Nyt tuntuu jo vähän paremmalta kun tiedän miksi minulla on niin paska olo. 

En tiedä ihan varmaan miten pääsen tästä ulos, pääsenkö yksin tai menenkö terapialleni. 

Taidan odottaa ja työstää tätä itsekseni vähän aikaa. Katson ensi viikolla taas.

Feeling blue

 Tänään on taas sellainen "sininen" päivä.

Se on minusta hyvä nimi sellaiselle epämääräiselle fiilis päivälle. 

En ole masentunut, en ole iloinen, en ole dramaattinen, en ole tyytyväinen, olen ok, en ole surullinen, olen saamaton, olen laiska, en jaksa hoitaa asioitasi, olen vain, en ole vihainen, en ole ärtynyt, olen tylsistynyt, en ole iloisimmillaan, siirrän ei kiireellisiä asioita huomiseksi jne..

Olen vaan...... siis olen sininen, I am feeling blue.....

Mietin myös sitä että sanon usein että olen aika eheytynyt. 

Tällaisesta en usko että voi eheytyä kokonaan. Aina tulee tulemaan triggauksia, joka päivä vähemmän.

Mietin miksi sen sanon. 

Onko se joku mantra minulle. 

Onko se niin että haluan tuntea että olen kokonaan eheä niin että voin tuntea olevani kokonainen ihminen.

Enkä riitä sellaisena kun olen vaikka nyt. 

Itseltäni kysyn tämän. 

Onko odotukseni itseni suhteen väärät. 

Tällaisesta "paketista" ei varmaan koskaan kokonaan eheydy. Onko sillä väliä. 

Ei, kunhan olen itseeni tyytyväinen, se on tärkeintä. Eihän ihminen ole koskaan valmis.

Miten typerä kommentti. 

Nyt voisin ärsyyntyä itsestäni, ei kannata, ihan turha energian tuhlausta.

Emme ole koskaan sama ihminen kuin eilen olimme. 

Joka päivä tulee uutta, toivottavasti lähtee myös samalla jotain turhaa elämästämme.

Tätä on tällaisen sinisen päivän mietintöjä.....

Oman tarinan kertominen Kokemusasiantuntijakoulutuksessa

 Tiistai oli sitten minun vuoroni. Tai se tuli vaikka luulin että aika oli jo loppu ja päivän esittelyt tehty.

Ennen ensimmäistä esitystä olin jo ihan paniikista omasta vaikka en ollut ilmoittanut itseäni.

Yhden tytön tarina oli niin koskettava että tuli itku. Tästäkin ymmärrän että muurini hellittää tässä jengissä, se ei ole niin paksu kun normaalisti, se tuntuu hyvältä. Kaikki tarinat ovat hyviä, jokainen osaa mielestäni kertoa sitä hyvin ja jokainen niin omalla tavalla.

Noh, sitten olikin sitten yhtäkkiä oma vuoroni.

Aloitin sen kuten olin sen ajatellut. Itsemurhayrityksestä, en itse oikein tiedä miksi siitä, ehkä koska se on aina tuntunut minusta niin absurdia teko. Vaikka nyt ymmärrän miksi sen tein, se ei vieläkään tunnu minulta. Se on aina myös tuntunut oikealta paikalta aloittaa tarinani.

Tai, ehkä se on se että elämäni , siis oikea oma elämäni, alkoi oikeasti silloin vasta. Ja varsinkin sen jälkeen kun olin muuttanut pois, ja ahdistus rupesi hellittämään. Pystyin vihdoinkin hengittämään ja  ehkä itse ajattelemaan.

Kuitenkin tunsin että kerroin ja kerroin, en ole ihan varma miten ja mistä, sitä tarinaa vaan tuli, tuntui transsimaiselta. Kun Juha näytti 5 minuuttia ajattelin että ohoh, nyt jo, olenko puhunut niin paljon jo enkä oikeastaan kertonut paljon mitään vielä. Piti päästää siihen positiivisempaan loppuosaan missä kerron että hyvin tässä menee ja että pitkälle olen päässyt, sitä toivoa muille, että älä koskaan anna periksi, luota, usko, aina on joku oljenkorsi joka on auttanut sinua eteenpäin. En halua vaan surkutella, en ole uhri, tai emme ole uhreja, olemme selviytyjiä. Se on selvää

Tuntui kun olin omassa kuplassani, ei pelottanut muiden reaktioita tai kritiikkiä, olin oman panssarin sisällä. Menin istumaan enkä oikein tiennyt mitä muut ajattelivat, sitten joku sanoi minulle jotain hyvää ja sitten toinen ja kolmas. Oli epätodellinen olo. Olin kertonut tarinani ja sitä muut kuunteli ihan kiltisti loppuun asti ja sitten vielä tuli kehuja. Olin vielä zombie kun  mentiin autolle. 

Siellä sain halauksen siitä kaverilta joka tulee kyydissäni ja rupesin siitä melkein itkemään, toinen autojengiläinen oli vähän huolissaan minusta ja kysyi olenko minä ok, ja että saan mielellään olla häneen yhteydessä illalla jos tuntuu vaikealta. Miten hyvin hän minut näki. Vautsi.

Elän ihme aikaa, ihmeellisten ihanien ihmisten kanssa. 

Käsittämätöntä

Terapia sessio , keho päästää irti muistoista

 Huh, oli aika hurja maanantai ja tiistai.

Maanantaina menin terapeutille, oli tunne että jotain on ollut nousemassa. Niin kuin olikin. Itse luulin että se olisi sukulaisten taas kerran tylsän käyttäytymisen minua kohtaan mutta sitä se ei ollut.

Se oli kehoni kantama muisto itsemurhayrityksen fiiliksestä. Kehoni muisto siitä miltä tuntui olla umpikujassa elämänsä kanssa. Silloin kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää itsemurhan.

Käytiin ensin läpi eri triggauksia joita on noussut viimeisten viikkojen aikana eikä niistä oikein mikään noussut enempää kuin toinen. Terapeuttini pyysi sulkea silmät ja antaa kehon kertoa missä on jotain. Meni vähän aikaa sitten tunsin niskassa pientä kipua ja kihelmöintiä. Sen jälkeen tunsin, miten nyt selitin sen, niin kuin harmaa musta pilvi tai täkki joka ulottui alaselästä päähän asti. Välillä tunsin päässä pistoksen , se tulee usein kun tiedän että työstän jotain.

Kurkussani tunsin jonkun tyyppisen kuulan joka tukki puhumista siis ääntäni. Kuula oli kiinni siinä pilvessä niskasta. 

Olin sen tunteen kanssa, pikkuhiljaa ymmärsin että se oli se kehotila missä olin ollut juuri ennen itsemurhayritykseni. Oli ihan tyhjiö, sinä, ilman ulostietä. Suru nousi, kehoni oli lamaantunut. Jäin tähän olotilaan, terapeuttini rupesi puhumaan ääneen samalla tavalla kuin silloin kun teemme emdr tai taputusharjoitus. Vahvasti ja napakasti sanoi ääneen lopussa että voin päästää tästä muistosta irti, en sitä enää tarvitse.

Olin vielä vähän aikaa näin, kunnes kehoni alkoi rentoutua ja aloitin hengittää taas. En ollut edes huomannut että olin niin jännittyneessä tilassa etten hengittänyt. Dissosiaatiotuntemuksen tulivat samalla, pään pyörintä, jalkojen kihelmöinnit ja sumufiilis. Pahoinvointia oli ollut koko ajan.

Itkin. Taas. Helpottava tunne kehossa ja mielessä.

Taas iso askel eteenpäin.

Tunne on myös taas kun olisi mennyt lihamyllyn läpi ja se on aina mahtava. Teidän että olen elossa ja että pääsin eteenpäin.

Kiitin tästä ihanuudesta taas kerran terapeuttini ja aina nauraen, koska mitä raskaampi ja lihamyllysessio sitä parempi. 

Hän on ihan paras.

 

Oman tarinan esittely koulutuksessa

 Viime tiistaina tuli sitten se päivä kun ensimmäiset kaksi esittelivät tarinansa 5-10 minuuttia.

Sitä ennen käytiin vähän läpi eri asioita mitä olisi hyvä muistaa kun kertoo tarinansa.

Vaikka tiesin jo että tämä koulutus on hyvä, niin nyt se oikeasti tuntui aivan mahtavalta. 

Esittelyrima tippui todella paljon. Se että ensinäkin kerron tarinani kokemusasiantuntijana kertoo sen että se on oma tarinani, omasta elämästäni ja omista kokemuksistani joten en esittele jotain missä minun on pitänyt oppia tietotaidon ja esitellä sitä experttinä. 

Minulle annetaan anteeksi jos haparoin, itken, etsin sanoja, mietin jne tämä on oma tarinani joka voi tuntua, varsinkin alussa, vaikeata kertoa mutta saan kertoa sen juuri niin kuin minulle tuntuu hyvältä.

Koulussa opin miten rajaamaan, esittelemään ja olemaan varsinkin oma itseni. 

Tämä on ihan mahtavaa.

Kuuntelin molempia esittelijöitä ja opin paljon, oman tarinani hahmottelu alkaa tulla. Onneksi en ollut kuten usein ennen, ensimmäinen esillä, niin että se sitten on tehty. Muutin tapojani, pysäytin käteni ja kuuntelin muut. Olen siitäkin tyytyväinen itseeni.

Koko tämän kohta kahden kuukauden aikana olen tunnistanut että jotain sisässäni ja ajatusmaailmassani muuttuu, hiljaa ja hitaasti. En tiedä mikä se on, tuntuu hyvältä, annan sen tunteen tai tunteet tulla hitaasti mutta varmasti

Sukukäyttäyttymiset

 Viime viikon aikana tuli niin paljon triggauksia että pääni meni sumuun, ja rupesi pyöryttämään. 

Se on dissosiaation merkki. Sitä ei ole ollut näin vahvana pitkään aikaan. Kun vähän mietin niin ymmärrän hyvin mikä tämän triggaa. Olen ollut enemmän tekemisissä sukulaisten kanssa jossa vanhat käyttäytymiset ja ajatukset liikkuvat vielä.

Menen vanhaan muottiin vanhasta tottumuksesta. Reagoin, kuuntelen ja vastaan kuten ennen, ja se laittaa pääni pyörimään koska tunnen että tämä tapa on väärä. Siis väärä uusi minääni kohtaan, missä olen korjannut vanhoja huonoja käyttäytymisiä. 

Yksi isoin on manipulaatio, joka on hyvin vahvana suvussamme, patriarkaalinen ajattelutapa, sekin on vahva, naisten vähätteleminen, sarkasmin käyttäminen, hiljentyminen (siis ei enää vastaa kysymykseen), Se että asioita kuuluu jättää sellaisina kun ne ovat aina olleet suvussamme, muutokset ovat vaikeita. Meillä on suvussamme kaikilla hyvin vahva lokeroitu paikka jota on muovattu lapsesta asti, siis vanhempamme, isovanhempamme ja muut sukulaiset. 

Emme oikeasti kysy koskaan miten joku voi, kuitenkin olemme suvussamme hyvin ylpeitä siitä miten me autetaan ja tuemme toisiamme. Pöh.

Nojaa, olen kyllä hyvin kiitollinen siitä että sain lainata rahaa 92 laman aikana, oli helppo kun kassassa oli rahaa eikä kukaan sitä sillä hetkellä tarvinnut. Hmm, jos en olisi sitä saanut niin potti ulosotossa olisi vaan ollut isompi ja korot sitä mukaan, pitempi takaisinmaksu.

Se että olisimme kasvaneet pois näistä kaavoista tai muuttuneet iän mukana, ei ole mahdollista meidän suvussa. 

Olemme puhuneet ystävieni kesken siitä miten muutumme eri lailla kun joku vanhemmistamme kuolee, joskus se on parempaan suuntaan, joskus taas pahempaan suuntaan. Tässä jo huomaamme miten   olemme kiinni vanhemmissamme, vaikka emme sitä huomaa.

Onko tämä läheisriippuvuutta, luultavasti.

Vaikeinta on tietää että minäkin kannan nämä huonot käyttäytymiset. En huomaa miten olen itse ollut tai mitä olen tehnyt omille lapsilleni. Peili ei useimmiten toimi ja se pelottaa minua. Olenko ollenkaan parempi kuin vanhempani ja sukulaiset. Se kalvaa minua.

Turvallisuus ja luottamus

Nämä kaksi hyvin tärkeätä asiaa eivät olleet lapsuudessani, oikeastaan siihen asti kun täytin 20 v ja muutin  pois .

Nyt olen ollut neljänä päivän Kokemusasiantuntija koulutuksella ja tästä ryhmästä ja paikasta se alkaa pikkuhiljaa nousta jostain sisältäni. 

Ryhmässä on hurjan turvallinen olo, siis turvallista olla.

Tässä pystyy pikkuhiljaa uskaltamaan avaamaan sisintä joka on ollut niin hyvin piilossa ettei ole itse sitä edes osannut etsiä. Tätä on vaikeata avata koska en tiedä oikein miltä minusta tuntuu. 

Suurin tunne on helpotus ja kiitollisuus että olen vihdoinkin jossain turvassa ja että voin luottaa joka ikiseen henkilöön tässä paikassa ja ryhmässä. Ihan ihme juttu. 

Terapeutin luona on tietysti ollut  turvassa ja luottamus on ollut 100 prosenttinen, se on mahtavaa, tämä on kuitenkin terapian ulkopuolella. Oman kuplani ulkopuolella, jokapäiväisen elämän puolella. 

Jotain tapahtuu sisälläni jota en ymmärrä, annan sen siis tulla omalla ajallaan. 

Hyvä tunne tämä kuitenkin on joten annan tulla...

Mikä fiilis tällä hetkellä

Ihme energioita liikkeellä, olen rauhaton ja ärtynyt. 

Ehkä se johtuu siitä että haluaisin enemmän tekemistä. Sellaista joka tekee minut onnelliseksi ja iloiseksi. Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana pikkuhiljaa kuorinut pois vääriä asioita, ihmisiä, tunteita ja vielä tämän viimeisen vuoden aikana nousseet vanhat ei työstettyjä asioita kuten mm 90-luvun laman hirvittävyys. Silloin teki vain töitä niin että saisin kaikki velat ulosottoon, pankkiin ja sukulaisille maksettua, en ymmärtänyt ennen kuin nyt miten kovan paineen alla elin niiden vuosien aikana. 

Tänä keväänä olen ja vieläkin teen irtioton äitiini ja  siinä on myös kiinni suhteeni veljeeni jota pelkään menettää, se tekee asian monimutkaiseksi. 

Teen kovasti työtä muuttaakseni ajatuksiani äidin suhteen mutta on tosi vaikeata tulla välinpitämäksi tai laittaa hänen masennuksensa Alzhemeirin piikkiin. Olin niin iloinen nähdessäsi hänet iloisena ne 2-3 kuukautta kun hän oli ihmisten kesken ja sai hoitoa. Luotan ja tuen ja kannustan sekä pidän itseni pois hänen hoitamisesta, koska tiedän että veljeni sekä osaa tämän asian paremmin kuin minä ja tämä asia stressaa ja ahdistaa minua niin paljon että on parempi että pysyn poissa. Se on vaikeata minulle joka on aina ollut fiksaaja. 

Työstän tällä hetkellä pois sisäänrakennetun fiksaajani. Sukulaisetkin eivät huomaa että hekin aina automaattisesti pyytävät, että voitko tehdä, hoitaa, ootko hoitanut jne.... ja minä olen tähän asti hoitanut ajattelematta, koska näin on aina ollut. Nyt alkaa muutkin huomata tämän ja se tuntuu hyvältä, minä sanon ei, ja muut eivät heti automaattisesti kysy. Pienin askelin mennään, tuntuu helpottavalta ja hyvältä.

Viime tiistaina oli toinen kokemusasiantuntijakoulutuspäivä. Hyvältä tuntui. Poimin mukaan Pasilasta pari muuta osallistujaa. Keskustelut autossa oli jo aivan mahtavat. Hurjan fiksua ihmisiä koko ryhmä. Tunnen itseni onnekkaaksi ja niin kiitollinen että pääsin tähän mukaan. 

Keskustelut päivän opiskelun aikana olivat taas tosi kiinnostavia ja tunnen olevani vanhimpana tosi tyytyväinen paikkaani. Suurin osa ovat nuoria mutta on myös kaikenikäisiä .

Yöllä näin inhottavan unen isäni koskettavan ja lääppivän minua, heräsin ja onnekseni siitä ei jäänyt pahaa makua suuhun. Katsoin sitä unta ulkopuolisena  ja päästin irti. 

Nyt ei tullut samanlaisia jännityksiä eikä pahaa oloa. Hyvä ja kiitollinen fiilis siitä että olen saanut ihan oman vertaistukiryhmän on niin mahtava.

Tämän kirjoittaminen rauhoitti minua 

Kokemusasiantuntijakoulutus alkoi

 Viime viikon tiistaina aloitin kokemusasiantuntijakoulutukseni Hyvinkään Hyrian koulussa.

Joka tiistai kolme tuntia kokonaisen vuoden,

Oli aika hurja alku. Ryhmässämme on 14 henkilöä. Kaikki avasivat oman tarinansa, se, ja oman tarinansa avaaminen pitkästä aikaa sai kehon reagoimaan niin hurjasta että pari seuraavaa yötä ja päivää oli hyvin sekainen olotila. 

Kävin pari kertaa lihamyllyn läpi yöllä ja keho särki sekä yöllä että päivällä. 

Minulta avautui häpeä. Olin sitä mieltä että minä olin päässyt muiden verrattuna paljon helpommalla, olihan minulla aina ollut katto pään päällä, ruokaa, mahdollisuus opiskella, matkustaa jne

Samalla sanoin itselleni että en saa vähätellä omat kantamukseni. Ympärilläni on ollut tietysti ensin fyysinen väkivalta mutta hyvin paljon näkymätöntä henkistä väkivaltaa jota availlen koko ajan.

Se että isäni on ranskalainen nousi myös, rasismi jonka isäni sai kokea ja minä mukana nuorena. Uskon että minulle vähäteltäisiin se että tottakai tällaista tapahtuu kun isäsi on ulkomaalainen, ei meillä tällaista suomessa. Tämä uskomus on vain omien korvien välissä. Se istuu lapsuudestani, siitä miten isää kohdeltiin kadulla ja kaikialla kun liikuttiin yhdessä kaupungilla.

Avasin tuntemukseni whatsupp ryhmäämme, vaikka minua pelotti miten kirjoitukseni otettaisi vastaan. Kirjoitin siis vain kehotuntemuksista ja jännityksen raukeamisesta. Onneksi monet muut avautuivat ja tuntui oikein hyvältä.

Tiistaina sinne taas. On hurjan ihanaa etta pääsin tällaiselle koulutukseen, olen tosi tosi kiitollinen 

Uusi vuosi 2021

Uusi vuosi, uudet kujeet :)

En ehkä sitä sanoisi näinä aikoina. Uudet kujeet on vaikeata keksia kun kaikki on vähän "hollilla".

Sen voi kuitenkin kertoa omasta elämästäni että olen tällä hetkellä hyvin kiitollinen työtön toiminimi (Nano) yrittäjä. Saan Kelalta vielä kesäkuun loppuun asti työttömyysrahaa joka auttaa minua elämän rauhallista elämää Sylvikoirani kanssa jonka kanssa me käydään iloisesti ulkona kolme kertaa päivässä mikä on aivan parasta tällä hetkellä.

Se että saan päivärahaa tarkoittaa myös sitä että en saa tienata enemmän kuin 300€ kuukaudessa ja se on ihan ok. Tämä kaikki pitää minut myös poissa uuden aloituksen ajattelemisesta. Jarrutan, ja se on myös tosi hyvä taito osata, tällaiselle "kyllä minä keksin jotain uutta tekemistä" ihmiselle joka sponttanisesti hyppää ja tekee kaikkea joka tulee nenään eteen... ajattelematta.

Pysähtyminen on myös iso osa omasta eheytysmatkastani.

Kun kerran pysähdyin kunnolla viime kesänä niin tottakai kehoni ja mielen muistoilla oli taa aikaa nousta esille kun ei ollut koko ajan actionia.

Minun oli myös lähdettävä maalta missä olin paljon alkukesästa, koska siinä on vielä paljon "vanhaa" energiaa ja muistoja, sekä lapsuudestani että perheajasta joka välillä oli raastavaa. Minulle nousi varsinkin yöllä paljon ahdistavia tuntemuksia joiden kanssa yritin olla niin ettei menisi uudestaan piiloon.

Onneksi minulla oli ihana ystävätär mukana tekemässä etätöitä. Hän oli paras terapia, ettei tarvinnut olla yksin sekä kuuntelemiseen. Vaikka jotkut asiat ehkä kuullostivaat oudoiltahän aina vain jaksoi kannustaa, että hienoa että pystyt ja olet paras, vautsi mikäö ystävä ! 

Loppukesän ja loppuvuoden olin enimmäkseen kaupungissa. Lande yksin ahdisti. Ja, siellähän se minua odottaa, ei se minnekään lähde. Kävin siellä kun sain jonkun nuorison tai kaverin mukaani.

Tämän talven aikana olen käynnyt tukihenkilökursseja, ollut vähän aktiivinen Dakonissa D asemalla Kalliossa. oppinut streaamaamaan,opetellut kaikenlaista uutta ilmaiskurssien kautta, tehnyt jonkun verran Tarot tulkintoja sekä vain ollut.

Alkuvuodesta sitten avautui hyvin syvälle piilotettu osa minusta , yksi,  ehkä viimeinen piilotetuista sisäisistä lapsistani.

Se oli se joka on ollut tulossa koko vuoden. Jarrutin siihen että pääsin terapiaan. Oli taas kerran hurja kokemus, löydettin hänet, otin hänet sydämmeeni. Luulin että hän oli kuollut, mutta olikin vain uupunut ja hänellä oli vaikeata luottaa siihen että olimme taas yhdessä ja että hänkin oli osaa meistä nyt ja että hänestä pidetään nyt hyvää huolta. Kävin taas lihamyllyn läpi ja pari päivää tämän jälkeen olin ihan kauhuissaan siitä että ystyisinkö pitämään hänet elossa sydämmessäni. Välillä luuli hänen kuolleen kun oli niin pieni ja hiljainen kunnes näin ja tunsin että hän hengittää hyvin hiljaa. 

Olen hyvin iloinen nyt siitä että minulla ei ole paljon ohjelmaa. Saan pitää hänestä huolta ja antaa hänelle lämpöä ja elämänvoimaa. Olemme kaikki yhdessä, pidämme toisistamme huolta koska meidän kuuluu elää ja hengittää yhdessä tässä ihanassa kehossa

 

What do you want to do ?

New mail