Tiistai oli sitten minun vuoroni. Tai se tuli vaikka luulin että aika oli jo loppu ja päivän esittelyt tehty.
Ennen ensimmäistä esitystä olin jo ihan paniikista omasta vaikka en ollut ilmoittanut itseäni.
Yhden tytön tarina oli niin koskettava että tuli itku. Tästäkin ymmärrän että muurini hellittää tässä jengissä, se ei ole niin paksu kun normaalisti, se tuntuu hyvältä. Kaikki tarinat ovat hyviä, jokainen osaa mielestäni kertoa sitä hyvin ja jokainen niin omalla tavalla.
Noh, sitten olikin sitten yhtäkkiä oma vuoroni.
Aloitin sen kuten olin sen ajatellut. Itsemurhayrityksestä, en itse oikein tiedä miksi siitä, ehkä koska se on aina tuntunut minusta niin absurdia teko. Vaikka nyt ymmärrän miksi sen tein, se ei vieläkään tunnu minulta. Se on aina myös tuntunut oikealta paikalta aloittaa tarinani.
Tai, ehkä se on se että elämäni , siis oikea oma elämäni, alkoi oikeasti silloin vasta. Ja varsinkin sen jälkeen kun olin muuttanut pois, ja ahdistus rupesi hellittämään. Pystyin vihdoinkin hengittämään ja ehkä itse ajattelemaan.
Kuitenkin tunsin että kerroin ja kerroin, en ole ihan varma miten ja mistä, sitä tarinaa vaan tuli, tuntui transsimaiselta. Kun Juha näytti 5 minuuttia ajattelin että ohoh, nyt jo, olenko puhunut niin paljon jo enkä oikeastaan kertonut paljon mitään vielä. Piti päästää siihen positiivisempaan loppuosaan missä kerron että hyvin tässä menee ja että pitkälle olen päässyt, sitä toivoa muille, että älä koskaan anna periksi, luota, usko, aina on joku oljenkorsi joka on auttanut sinua eteenpäin. En halua vaan surkutella, en ole uhri, tai emme ole uhreja, olemme selviytyjiä. Se on selvää
Tuntui kun olin omassa kuplassani, ei pelottanut muiden reaktioita tai kritiikkiä, olin oman panssarin sisällä. Menin istumaan enkä oikein tiennyt mitä muut ajattelivat, sitten joku sanoi minulle jotain hyvää ja sitten toinen ja kolmas. Oli epätodellinen olo. Olin kertonut tarinani ja sitä muut kuunteli ihan kiltisti loppuun asti ja sitten vielä tuli kehuja. Olin vielä zombie kun mentiin autolle.
Siellä sain halauksen siitä kaverilta joka tulee kyydissäni ja rupesin siitä melkein itkemään, toinen autojengiläinen oli vähän huolissaan minusta ja kysyi olenko minä ok, ja että saan mielellään olla häneen yhteydessä illalla jos tuntuu vaikealta. Miten hyvin hän minut näki. Vautsi.
Elän ihme aikaa, ihmeellisten ihanien ihmisten kanssa.
Käsittämätöntä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti