Koko viikko alkaen on ollut tylsä tunne vatsanpohjassa.
Tiistaina koulutuksessa se oikein rupesi kukoistamaan enkä osannut oikein laittaa sormeni siihen että mikä oikein mättää. Itsetunto romahti nollaan ja minä kun olin tuntenut itseni niin omassa paikassani tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi taas. Mikä on.
Viimeiset päivät olen antanut itseni olla tässä syvässä fiiliksessä, viime yönä nukuin noin 12 tuntia, eikä tuntunut missään. Allapäin oleminen syö paljon energiaa.
Nyt pikkuhiljaa oivalsin että kaikkien muiden tarinoissa on ollut diagnooseja ja muuta apua monelta eri taholta meidän systeemissä ja ymmärsin että minua rupesi pitkästä aikaa pelottaa että minua ei tulla ottamaan vakavissaan eikä minua tullaan uskomaan kun minulla ei ole näyttöä mielenterveyssairaudesta, ei mitään nimikettä, ei sairaalahistoria, ei diagnoosia, paitsi se yhden kuukauden sairaalaolo itsemurhayritykseni jälkeen 80 luvulla. Ei mitään todistetta.
Ympäristöstäni en ole varma että kukaan oikein uskoo minua, koska eivät halua kuulla minun tarinani. Ex miehestäni voivat jo kuunnella koska hän olikin oikea paskapää monen mielestä ja teki minulle hallaa näkyvästi eikä tukenut minua ja lapsia. Silloin pystyy uskomaan kun näkee.
Ei kukaan koskaan kuullut miten äitini ja veljeni olivat ilkeitä minulle nuoruudessani, veljeni onneksi lopetti jossain vaiheessa, äitini nyt vasta kun hänellä on Alzheimer ja on vain mahtavan iloinen ja kiitollinen joka kerta kun hän näkee minut. Minulle ei ole väliä tunnistaako hän minua tai ei, tulen nykyään vain iloiseksi koska hän on iloine kun käyn hänen luonaan tai soitan.
Isäni oli aina niin charmantti ja mukava kaikille, kiltti ja hyvin käyttäytyvä, kuka niin hänestä mitään pahaa näkisi.
Minusta ei näe että minut on lapsena hyväksikäytetty, manipuloitu, tehty fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa.
Minulle itselleni kesti noin pari vuotta uskoa että tämä oli todella tapahtunut. Kun voin hyvin ja olen hyvin omassa itsessäni tiedän että tämä on totta.
Onneksi serkkuni ranskassa uskoi minua heti kun kuuli asiasta. Luulen että veljenikin uskoo minua, vaikka emme ole koskaan puhuneet tästä asiasta. Toivottavasti olen oikeassa.
Kukaan sukulaisistani suomessa eivät halua tietää, eivät koskaan kysy, joten en tiedä mitä ne ajattelevat uskooko he minua ja onko sillä edes väliä. Odotuksista minun täytyy päästää irti.
Aika shokki olla tässä mielentilassa. Nyt tuntuu jo vähän paremmalta kun tiedän miksi minulla on niin paska olo.
En tiedä ihan varmaan miten pääsen tästä ulos, pääsenkö yksin tai menenkö terapialleni.
Taidan odottaa ja työstää tätä itsekseni vähän aikaa. Katson ensi viikolla taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti