Deittitapahtuma

Tulin juuri kotiin ihmisten tapaaminen, siis deittitapahtuma. Viime syksynä olin ilmoittautunut mukaan speeddating tapahtumaan jonka peruutin kun sieltä ilmoitettiin että vahnin mies oli yksi 47 v muut olivat 30 paikkeilaa taialle.

Tässä ei mainittu ikää, joten menin.

Minua vähän jännitti, oli kuitenkin innostunut fiilis. Meitä oli 14 kaiken kaikkiaan, ihan hyvä kok, minä olin ainoa ikäiseni, ehäkä pari miestä oli lähempämä omaa ikääni, huomasin heti että eivät hirveesti ollut kiinnostuneita minusta, olivat sen verran nuorekkaita.

Hyvin järjestetty ja mukava. Se mikä kaikesta eniten minua kosketti oli sellainen että minuutin aikana seistiin ensin vastakkain miehen kanssa, hengitettiin syvään kolme kertaa, silmät kiinni ja käsken koskettelu. Ensimmäiset kolme pelottivat hiukan, hyvä että okivat sanoneet rajaksi vain käsi. Se tuntui tärkeältä. Monet kädet olivat Ika kylmiä, jotkut lämoimät, yksi tosi karkea, toisella lyhyet sormet, yksi tuntui hikoilevan. Tunne oli mahtava, tykkäsin.

Koskettelu oli minulle tosi tärkeä, ja oli mukava tuntea toisten käsiä, varsinkin silmät kiinni, tunne on silloin niin paljon vahvempi ja läheinen. Halaus kohtausta en halunnut olla mukana, vaikka halaan ihmisiä koko ajan Herkkutalossa ja muutoinkin, nyt en halunnut ja sekin tuntui hyvältä ettei tarvinnut.

Hyvä kokemus kaikenkaikkiaan, kotiin iloisellaa mielellä.

Hidas aamu muuttuu iloksi

Torstai aamu, alkoi sitkeästi, olin vain sängyssä, en laittanut musiikkia, räpyttelin iltistä, facebookkia, pari muuta sivua, sain siitä huonon omatunnon, olenko kiikissä someen.

Annoin olla, asun yksin, ei edes kissat minulla tällä hetkellä. Jos tykkään löhötä sängyssä pläräämässä somea niin se on ihan ok. Pääsiäisenä landella kun oli porukkaa kävin tosi vähän tarkistamassa sähköpostiani tai muuta, se saa riittää.

Oli vähän alhainen olo, ei innostanut zumbailu tai laulaminen, mietin että ok, sellainen siipi maassa päivä, en jaksa miettiä miten saan itseni piristymään, en jaksa aina olla keksimässä miten saan itseni paremmalle ja hyvälle tuulelle.

Mutta, se tuli kuitenkin itsestään. Olimme miettineet yhdessä Evan kanssa ( ollaan tunnettu toisiamme 8vuotiaasta asti) kaveri iltaa missä pyydämme ainoastaan sellaisia joita me todellakin halutaan ympärillemme. Se oli loppujen lopuksi aika suppea lista.

Ajattelin kuitenkin nyt aamulla että mitä jos me pidettäisi vappuaattona punkkaribileet sen sijaan. Avoimet ovet, kaikki voivat tulla jotka haluavat. Innostuin, kuten aina kun keksin hauskan idean, ideointi on minulle usein vähän liian vilkasta ja ehdin tehdä ja päättää asiat ennen kun monet ovat ehtineet hengittää. Olen siis valtavan sponttaaninen, Eva taas on kaikkea muuta, rauhallinen viilipytty, jos minä menen 0-100 koko ajan, hän on 45-55 välissä koko ajan. Kuitenkin hän on useimmiten  mukana jutuissani, hän on ihana.

Soitin hänelle lähtiessäni töihin, hetiheti, ja hän oli tietysti mukana, ooh, miten onnellinen olin, ja miten onnekas olen kun minulla on niin ihana ystävä.

Normaalisti olisin jo kirjoittanut kutsut, lähettänyt jne mutta minusta on tullut paljon rauhallisempi 😁, päätettiin tavata lauantaina ideoidakseen iltaa yhdessä. Jess.

Aamu synkkyys muuttui nopeasti iloon, sehän oli helppoa tänään..... Kiitoksen Evan

Mielenkiitoinen meditaatio

Viikko on ollut hyvin vaihteleva, tällaisen avaamisen jälkeen tuli, kuten usein, jälkimainingit. Ihmeellisiä unia, vaikeata nukkua, jännityksiä joten tiistai meni aika zombina. Ei hätää, sen kun tietää, niin sen sietää helposti, sitten tietää että on päässyt taas ison askeleen eteenpäin. Hienoa.

Muuten viikko on työn puolesta hiljainen, ja se rassaa tietysti. Pitäisi tehdä pikkuhiljaa päätös johonkin suuntaan mitä haluan tehdä elämälläni, en vaan vielä tiedä, se syö energiani joten yritän olla vaan, mikä on minulle tosi vaikeata, minä aina suorittamassa.

Joten, yritin Dispenzan tunnin meditaation keskiviikkona, siinä oli sellainen osa missä purskahdin itkuun, ihan toivottomaan itkuun. Se missä minun pitäisi toivoa mitä haluan muuttaa itsessäni ja mennä siihen toivottuun olotilaan. Höh, miten voin mennä sellaiseen olotilaan josta en tiedä miltä sen pitäisi tuntua. Itku ei loppunut.

Olin yhteydessä terapeuttiini ja hän suositteli toisen meditaation, Dispenzan sekin, eilen illalla tein sen, tuli paljon parempi olo.

Meditaatio on hyvä, samalla se avaa asioita jotka kannat alitajunnassa, se voi tuoda esille vaikeitakin muistoja ja varsinkin tunteita. Siitä ei paljon puhuta. Aina vain sanotaan miten se rauhoittaa ja auttaa sinut löytämään sisäisen rauhan ja yhteyden oman kehoosi.

Juu, näinhan se se tekee, kehossa löytyy vaan ne kaikki piilotetut muistot myös.

Olen tajunnut että minun täytyy kuunnella itseäni, siis kokonaisena , kun meditoin. Joskus kehoon tulee niin voimakkaita tuntemuksia että lopetan jos en jaksa kohdata niitä, joskus on helppo käydä ne läpi ja teen sen loppuun, joskus tuntuu vaan ihanan rentoutuvalta ja nautin siitä että leijun jossain kehoni sisällä ja ulkoisten energioiden sekamelskassa.

Aina oppii uutta, olen utelias, joten kiitollisena ja iloisena kävelen eteenpäin elämässäni joka joka pöivä tuo uutta.

Se ei tarvitse olla aina jotain suoritusta, se on minulle tosi tärkeätä tajuta.

Ahdistus helpottuu

Tänä aamuna totesin että taas alkoi uusi kuukausi, ne tulevat niin nopeasti, taas täytyy löytää vuokrarahat ja muut rahat avoimiin laskuihin, vatsa meni ihan solmuun, ylävatsassa iso kivi, pelko, ahdistus ja pahoinvointi.

Aloitan kuten usein ennen , makaan sängyssä ja rupean miettimään miten minä, joka on läpikäynnyt veitsikurkussa elämisen ja oikeasti elännyt läpi monen sadan tuhannen velkataakan, myös ulosotossa voin panikoida näin pienestä. En vaan ymmärrä. 

Laitan käden vatsallani, yritän saada kiinni siitä miksi tämä paniikki ja pelko on niin iso, itkettää en saa tätä auki.

Vierelleni tulee hyvä ystävättäreni Anna, joka huomaa paniikini. Juttelemme, avaan vihdoinkin jotain mitä en oikein muista. Aloitin aikoinaan yritykseni isäni kanssa, en muista miksi tein sen, enkä miten tai mitä me sovittiin koska olin vielä hänen manipulaationsa alla. Samalla tiesin että se voisi olla hauska, me ollaan osattu tehdä työtä yhdessä ennenkin. En vaan muista ylipäätänsä miksi halusin, tai halusinko ylipäätä oman yrityksen, miksi isän kanssa, muistan vain keksineeni nimen Nizza, en muuta. Olinko tullut takaisin yhdysvalloista tämän takia, miksi?? En muista.

Kuitenkin sanoin ääneen että oli jotain mitä ei tuntunut oikealta koska en muista, olen laittanut muistot piiloon, ehkä tämäkin jonkunlainen dissosiaatio. 

Muistan sen että jossain vaiheessa halusin ja muutin liikkeen toiseen liikehuoneistoon, halusin pois vuokraamasta tilani isältäni. Hänen mukaansa minä hoidin myyntiä ja hän hoitaa paperityöt, siitä hän muistaakseni laskutti 2500-3000 per kuukausi, siitä ei edes neuvoteltu. 

Meni kai 1 - 1,5 vuotta, olin enimmäkseen myymässä jossain ympäri Suomea, sain paljon asiakkaita ja myytni oli ihan hyvä. En muista mitä tein kun olin Helsingissä Isän kanssa. Hän sai 60 vuotis kriisin ja oli häjympi ja kriittisempi kuin koskaan, myös naisystävättärelleen jonka kanssa menin lounaalle aina välillä, purimme isäni käyttäytymisiä toisillemme, onneksi meille, muuten olisimme luulleet että meissä on vika.

Yksi päivä vain pimahdin. Kun vihdoinkin avasin suuni, en kylläkään sanonut mitään muuta kun heitin kahvikupin lattiaan ja kävelin ulos, hänen valtansa minua kohti oli mennyt poikki. Silloin loppui viimeistään henkisen hyväksikäytön , manipulaation ja en teidä, ehkä myös fyysisen hyväksikäytön. Olin kotona ja tärisin pari tuntia, mietin minne päin mailmaa pakenen mutta en pystynyt pakenemaan. Menin takaisin liikkeeseen, en katsonut enkä puhunut hänelle, istuin alas. Hän lähti. 

Hän lopetti yhteystyöni kanssani monen sivun kirjeellä missä hän kritisoi kaikkea mitä tein, sekä antoi viimeiset fiksut ohjeet miten voisin selvitä työelämässä ehkä ilman hänen kaikkia ohjeita sekä 200.000 laskun hänen konsulttityöstään minkä hän oli tehnyt minun yritykselleni.

En sanonut siitä mitään, kehtasin vähentää joitain maksuja mitä olin jo hänelle mielestäni maksanut, pelkoa täynnä, hän ei onneksi valittanut ja rupesin maksamaan hänelle takaisin vaikka olin täynnä lamaa, ja velkoja kurkkuun asti. 

Hän oli opettanut meille lapsille että oli kunniaasia aina maksaa pois velkoja, en vaan ymmärtänyt, nyt vasta, että hänen velkansa ei ollut oikeutettu, se oli epäoikeudenmukainen.

Tämä kaikki nousi pitkästä aikaa ajatuksiini aamulla. Itkin. Ymmärrän että tämä on kytketty jollain lailla nykymailmassa oleviin rahapaniikkiin jotka aina välillä nousevat pintaa.

Anna sanoi ääneen rahoittavan tekstin missä merivesi hengityksen kautta putsaa kehoosi samalla kuin hän hieroi käsiäni , laitoin silmöt kiinni ja hengitin syvään, kuuntelin rahoituin. Möykky rinnassa jäi kuitenkinkin siihen.

Anna on joogi ja menee intuition kanssa ja kun luulin että hän oli lopettanut tarinointi hän yhtäkkiä jatkoikin, sanat menivät juuri niihin paikkoihin missä istui ahdistukseni. Ensin havahduin että miten hän osasikaan tietää että ahdistuskiveni oli vielä siellä, sitten tunsin kiukkua, juka kehtaa ronkia tähän ja vielä myötätunnolla ja rakkaudella, oli tosi lähellä etten juossut ulos huoneesta. Pakotin itseäni ottamaan vastaan tämän hyvyyden, rupesin itkemään ja oikein kunnolla. Anna jatkoi hyvyyden snoilla, rupesi hieromaan selkääni, kivi suli, ahdistukseni hävisi. Anna antoi minulle halauksen selkäpuolestani, lämmin ja turvallinen.

Wow, olipas päästäminen, en ollutkaan tajunnut minkälainen healer hän on. Tosi hyvä terapeutti. Miten hurjan iso helpotus. Olen vieläkin nyt illalla ihan otettu ja mahtavan kiitollinen. Vielä vähän hutera olo, ihan samanlainen olo kun hurja terapeuttisessio missä jotain isompaa on avattu. Itkuinen mutta onnellinen. 

Luulen että tulen nukkumaan hyvin sikeästi ensi yönä.