Ilo

Iloni on takaisin.

Olen tehnyt monta päätöstä tänä vuonna.

Kaikkea mitä on dissoisoinnut ei voi eikä tarvitse avata.

Hyllytän energiasyöppö ihmissuhteet.

Olen hyvin kiitollinen niistä ihmisistä jotka ovat olleet vaikeimmat, niistä olen oppinut eniten ja ilman niitä en olisi eheytynyt. He ovat myös auttaneet minut löytämään itseäni ja vahvuuteni

Päätän olla iloinen elämästäni

Päätän että en ole yksin, joten en tunne itseäni yksinäiseksi

Päätän pitää hauskaa ja tuntea iloa joten löysin itsessäni Suomen Jane Fondani joka venyttää , jumppa ja muuten vaan pitää hauskaa Facebookissa. Viimeistään nyt häviää ne jotka ovat sitä mieltä että olen vähän kummallinen, muut nauravat kanssani.

Nyt kuntoni nousee, jaan iloa ja tuun siitä itse iloiseksi.

Elämä on hauskaa taas, tunnen sisäisen voimani kasvavan joka päivä ja pulpppuan elämäniloa <3

Rajojen laittaminen

Tärkeä ja tosi vaikeata on ollut laittaa omia rajoja.

Koska ympäristö alkaen omista vanhemmista kävelivät yli kaikkia rajoja niin oli tosi vaikeata ymmärtää että kaikilla ihmisillä on omia rajoja, ja kun kunnioitat toista ihmistä niin et mene niiden yli.

Oppia sanomaan ei oli suuri saavutus.

Kun vielä opit sanomaan pysy poissa, käyttäen vielä käden ele edessä oli hurjaa, ensi tuli usein pahoinvointia, vatsakipua, kehonjännitystä. Nykyään tunne on vahvuutta ja vapautta. Ihanaa.

Osaan nyt sanoa suoraan ei, en halua, älä tule löhelle. Äitini en pysty koskettamaan, tykkään ja halailen paljon, äitini ei enää. Laitan käden eteen ja pyydän häntä kunnioittamaan minua ettei yritä halata tai antaa poskisuudelman minulle. En pysty siihen, alan voimaan pahoin.

Hän suuttuu siitä valtavasti ja usein sanoo että olen hullu, olkoot niin.

Äiti

Tämä on tultava. Vaikea aihe. Äiti jonka pitäisi olla hyvä ja rakastava.

Hän ei oikeastaan halunnut minut. Hän oli saannut pojan kaksi vuotta aikaisemmin. Ehkä hän silloin pimahti lopullisesti. Veljeni oli se poika jonka hänen olisi pitänyt olla, ja nyt hän oli saannut Hänet. Luultavasti äitini oli niin possesiivinen niin hän ei päästänyt isämme lähelle häntä.

Äitini on myöntänyt ettei hän koskaan ollut hyvä vauvojen tai pienten lasten kanssa. Veljeni kanssa hän teki niin kuin kaikki sanoivat, Definsioi kotimme eikä nostanut veljeni syliin vaikka itki. Siitä tuli luultavasti hänelle ensimmäinen turvaton olo joka on jatkunut koko elämänsä aikana.

Kyllä hän ruokki meitä, teki oikeasti tosi hyvää ruokaa ja hoiti meidät ihan hyvin mutta äidin rakkautta hän ei oikein osannut antaa, ja sitä mitä ei ole itse saannut on vaikeata antaa. Sen ymmärrän.

Sekä veljeni ja minä emme muista mitä tapahtui neljän seinän sisällä kun vanhempamme olivat vielä naimsisissa, siis 7 ensimmäistä vuottani. Yksi päivä näin telkkarista leffan missä äiti antoi kunnon korvapuustin lapsellensa, silloin reagoin niin vahvasti että tunnistin että äitimme oli antanut meille hirvittävät korvapuustit. Joskus muistinraoista tulee muitakin muistoja lyömisestä. Äitimme oli meitä kohtaan väkivaltainen.

Koska veljeni oli Se poika niin sitten ajauduin tietysti vielä helpommin isän syliin. Sekä hyvässä että pahassa.

Äitini on koko ikäni ollut kateellinen ja ilkeä minulle ja oikeasti ei koskaan tykännyt minusta. Minä taas tein kaiken mitä pystyin hänelle saadakseni joskus rakkautta ja apua, tukea, ymmärrystä tai edes vähän lämpöä. Kesti tosi kauan ennen kun tajusin ettei kannattanut pyytää häneltä mitään, lupasi  ja sitten perui sen viime tingassa oli hänen mielipuuhansa, ja se sattui . Varsinkin myöhemmin kun hän vielä teki sen käyttäen omia lapsiani siinä.

Katkaisin napanuorani häneen jokunen vuosi sitten ja siitä hän ei tykännyt. Hän ei ymmärrä miksi en enää tee kaikkea hänelle tai auta hänet pyyttettömästi samalla kun hän kohtelee minua kuten ei kukaan saa kohdella ketään.

Minusta on hänen mukaan tullut hankala, ilkeä eikä hän ymmärrä minua enää.

Tänään löin oven kiinni  hänen eteensä, Nyt minun rajani tuli vastaan, en aio enää antaa hänen tehdä minulle henkistä väkivaltaa enää.

Vaikka koko suku on nyt sitä mieltä että minä olen tunteeton , moraaliton, olkoon niin. He ovat aina vain uskoneet sitä mitä Äiti kertoo. Onneksi minulla on ihana tytär joka kuuli kerran mitä äitini sanoi minulle, hän suttui puolestani aivan suunnattomasti ja sanoi että nyt äiti lähdetään. Momi on liian ilkeä sinulle .Se on minulle suuri helpotus. Tänäänkin hän tuli minua vastaan ja halasi.

Haluan olla rauhassa kaikesta draamasta, syyllistämisestä, ilkeyksistä jotka äitini on kaatanut päälleni.

Tarvitsen rakkautta, ilmaa ja vapautta. Sitä me kaikki tarvitsemme.

En ole vihainen äidilleni, yritän ymmärtää mitä hänelle jossain vaiheessa elämäänsä oikein tapahtui niin että hän kadotti itsensä. En voi antaa hänelle anteeksi ettei hän usko minua nyt vaikka ymmärrän miksi hän ei pystynyt auttamaan tai pelastamaan minua lapsena.

Loma

Olen kohta ollut 4 viikkoa lomalla, enimmäksen yksin, maalla.

Tämä on energialähteeni, tässä olen todella kaikista lähin maanäitiä. Kun laitan jalat maahan niin tunnen energian virtaavan ylös kehooni, se on mahtava tunne. Hiljaisuus on myös ihana.

Rakastan kaupungin kolinan ääni Hakaniemessa missä nukun läpi vuoden ikkuna auki, täällä kuuntelen harvemmin musiikkia ja voin istua laiturilla vaikka kuinka kauan. Kuikat pitävät usein ääntä, kuuiikku, rakastan sitä ääntä.

Vaikka meri on ihanan villi ja vapaa ja on minulle tosi tärkeä niin metsän hiljaisuus, rauhallisuus, peikkomaisuus, peilikuvilla järvellä on maaginen.

Tätä vielä vähän yli viikon, sitten alkaa uudet kujeet töissä ja kotona.

Rakastuminen

Rakastuin ensimmäisen ja viimeisen kerran ollessani 18 vuotias.

Oli ihana olla rakastunut ja lopulta tavattin ja ruvettiin styylaamaan kuten silloin sanottiin.

Seksin tultua mukaan kuvaan jotain tapahtui minussa. Menin jotenkin sekaisin.

Nyt ymmärrän  miksi se ei toiminut. Isän rakkaus oli  rakkaus jossa oli yhdistetty vanhempan rakkaus ja seksi . Olin jotenkin rakastunut isääni isän tavoin mutta myös rakastajana. Tämä on tosi vaikeata selittää,

Tiesin vain että, lopetettuani tämän suhteen en aikoinut enää koskaan antaa itselleni mahdollisuuden rakastua, se teki liian kipeetä.

Se oli itsesuojeluvaisto ja se toimi. Oli minulla suhteita sen jälkeen. Kaikki olivat hyviä mukavia, otselleni sopivia, en vaan koskaan ollut rakastunut.

Korjaan ylläolevan tekstin vielä jossain vaiheessa, nyt tuntuu olevan vielä liian aikaista saada tunteeni paperille, pidän sen tässä jotta en unohda, tämä on tosi tärkeä asia.

Joka toinen tyttö, joka kolmas poika

Se lause on  jäänyt vahvasti mieleeni.

Itkin sitä alussa koko ajan. Usein katselin lapsia ja mietin onko tälle tehty pahaa, tai tälle, olin välillä ihan surkea kun ajattelin kaikkia lapsia maailmassa,  en pystynyt auttamaan tai tekemään yhtään mitään niiden hyväksi.

Kuulun yhteen 6 hengen tyttöporukkaan, olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta ja sinä vuonna , 2010, kun tavattiin juteltiin tästä. Yksi muisti että kun hän 16 v oli olut tätinsä luona lapsenvahtina, niin tädin miesystävä oli tullut kotiin, yrittänyt suudella ja kopeloida. Onneksi hän sai soitettua poikaystävälle joka ehti pelastamaan. Toinen että kun hän odotti äitinsä ihan pienenä tyttönä balettikoulun jälkeen , mies oli kävellyt ohi pimeässä, oli talvi, ja laittanut kätensä hänen housuihinsa. Sitten oli yksi jossa tunnen että hän kantaa jotain samantyyppistä kun minä mutta en voi tietysti tietää jos hänkään ei tiedä. Siis kuudesta tytöstä, ainakin kolme varmaa tapausta.

Huomasin että oli helppoa puhua tällaisista asioista, kun pysyttiin faktoissa, ilman voivotusta , sekin auttoi.

Marraskuun 20 päivä on lasten oikeuksien päivä. Sinä vuonna oli pitkä ja kiinnostava kahden aukeaman juttu tytöstä jota oltiin ensin silpottu, sitten raiskattu ja sitten myyty jonnekin. Lopuksi hänet pelastettiin ja hän sai terapiaa, lämpöä, ymmärrystä, siis uuden elämän. Hän oli 26 v. Hän oli iloinen, kiitollinen, rakasti elämää. Hänestä oli aivan mahtavan kaunis ja aurinkoinen kuva.

Se oli minulle kuin energiaruiske. Jos hän pystyy olemaan näin positiivinen ja iloinen elämässään niin sitten minäkin pystyn. Ja aion korjautua, aion olla iloinen, aion elää täysillä. aion tehdä kaiken ja satsata kaiken siihen että nautin loppuelämästäni.

Ne kaikki kurjat tarinat mitä olin lukenut alussa eivät olleet tuoneet mitään energiaruisketta, päin vastoin, siinä kertomukset olivat kauhutarinoita. Monet naiset olivat katkeria.

Häpesin itseäni ja miten olin itkenyt omaa surkeaa ja hirvittävää lapsuuttani.

Jotain hyvää ne katkerat tarinat olivat antaneet minulle. Päätin että koska minulla on hyvä terapia niin aion korjautua kokonaan, en jätä mitään hoitamatta. Mieli, keho ja sydän. Aion vielä rakastua ja haluan myös hyvän ja oikean seksielämän. Ja eihän minulla ollut muuta vaihtoehtoa, Ei ole vaihtoehto jättää jotain korjaamatta. Se päätös oli hyvä, välillä kun oli aika rankka eheytymisaika ja olin todella väsynyt sain siitä ajatuksesta aina lisää virtaa.

Tunnen itseni kuin Fenixlintu

Uusi tie

Vaikka olin shokissa ja sumussa niin jollain tavalla olin helpottunut.

Kaikki ihmeelliset tuntemukset, pääpyörimisiä, masennuskohtauksia, ihmeellisiä kipuja eripuolilla kehoa  jotka tulivat aina välillä elämääni ja kehooni ja joista olin käynnyt psykiatrin, terapeutin, eri lääkäreiden luonna saamatta mitään apua oli vihdoinkin saannut syyn.

Ja tärkein, sain syyn miksi olin yrittänyt itsemurhan.

Terapia oli juuri sopiva minulle, sain heti apua miten pärjätä yksin pelkojeni ja shokkitilani kanssa, miten pysyä ikkunan sisällä saamatta psykoosin. Miten ylipäätänsä pärjätä tällaisen asian kanssa. Kerrankin tunsin saavani oikeanlaista apua ja joku joka ymmärsi ja joka oli osaava.

Meni pari kuukautta ja tajusin että en pystynyt olemaan enää kotona mieheni kanssa. Tulehtunut yhdessäolo ei auttanut tai tukenut eheytymisprosessiani. Ymmärsin että minu  piti saada olla rauhassa ja sitä en ollut yhteisessä kodissamme.

Löysin toukokuussa isomman yksiön kalliossa ja ilmoitin miehelleni että muutan sinne väliaikaisesti, tai niin kauan kun tarvitsen eheytymiseeni. Hän ei ollut siitä olenkaan tyytyväinen mutta ei voinut muuta kuin suostua.

Olimme vielä kesän yhdessä maalla, muutin pois elokuussa viikkoa koulu  aloittamisen jälkeen. Lapset olivat viikkovuoroin luonani ja olimme hankkineet kissan maalta joka asui enimmäkseen minun luonani.

Sain onnekseni enemmän työvuoroja kahvilassa missä olin aina välillä töissä ja kävin terapiassa keksi kertaa viikossa. Muuta en jaksanut. Työ ja arkirutiinit lasten kanssa piti minut kiinni normaali elämässä.

Muutin isoon yksiöön. Rakennutin parven tytöille, Nuorin lapsi ja minä nukuimme sen alapuolella isossa sängyssä jonka sain veljeltäni. Monta kertaa nukuimme kolmistaan siellä, minä kahden nuorimman lasten keskellä. Kesällä meille tuli Emmy, maatiaiskissa naaapurilta.

Nyt jälkeenpäin olen hyvin kiitollinen siitä ajasta. Löysimme yhteiselon, läheisyyden, vähän keskustelutaidonja  myös mahdollisuuden purkaa huonoa oloa yhdessä. Vaikeita asioita, kun koommunikaatio oli ollut aika vähissä viimeiset vuodte. Keittiössä oli siivouskaappi jonka pidimme tyhjänä, se oli paikka minne sai mennä jos halusi olla yksin, oli vihainen tai halusi murjottaa. Sisällä oli taskulamppu ja kynä. Seinille sai kirjoittaa ja purkaa pahaaoloa, valo koska kaikki eivät tykkää pimeästä, kuten minä.


Luin aika paljon hyväksikäytöstö, erillaisia ihmistarinoita, traagisia tietysti, monet korjautuivat, ei aina kokonaan.

Joka kolmas tyttö ja joka viides poika mailmassa hyväksikäytetään.

Itkin tätä usein. Jos näin kolme pikkutyttöä kävelevän kadulla rupesin itkemään. Se oli minusta niin epäoikeudenmukaista, lapsille ei saa tehdä pahaa, ne ovat avuttomia.

Tieto avautui minulle

Olin 49 vuotias kun tieto tapahtuneesta avautui minulle. Naimisissa, kolme lasta, tein yrittäjänä aina välillä hommia kollegoilleni ja välillä itselleni. Mieheni kanssa olimme olleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta.

Olin edellisenä syksynä käynyt Rikosuhripalvelun tukihenkilökurssin ja valmistunut siitä juuri ennen joulua ja olin juuri saanut ensimmäisen uhrin jolle minä olin tukihenkilö. Nuori tyttö jonka mies oli moneen kertaan pahoinpidellyt. Tapasin hänet pari kertaa.

Menin hierontaan ja energiahoitoon Maaliskuun perjantaina 13 päivänä. Hoidon jälkeen sanoin ääneen että nyt tiedän ja tiedostan että isäni on käyttänyt minua hyväksi lapsena.

En oikein tajunnut mitä olin itse ääneen sanonut. Menin shokkiin. Tiesin että mitä juuri oli sanonut oli totta mutta samalla en voinut uskoa että se oli totta. Se oli ihan absurdia, ihan hullua. Kuitenkin tiesin että se oli totta.

Lähdin zombina kotiin, kerroin miehelleni, hän sanoi että hän auttaa ja tukee minua niin paljon kun pystyy ja osaa. Näin ainakin muistan sen, en ole ihan varma koska olin ihan sumussa, en oikein tiennyt mitä tehdä. Sain ystävältä nimen terapeutille joka oli hoitanut tällaisia tapauksia joten soitin ja sain ajan kolme viikkoa myöhemmin.

Niistä viikoista en muista oikeastaan mitään muuta kun että olin kuin sumussa.

Ilmoitin Rikun yhteyshenkilölleni tapahtuneesta. Hän sanoi että niin tapahtuu aina välillä, jollekin tämä on laukaisia joka avaa muistoja menneisyydestä. En saanut enää olla tukihenkilö ja yhteyshenkilö piti minuun yhteyttä monta vuotta tarkistaakseen miten minulla meni, olen hänelle hyvin kiitollinen.

Vaiheet elämässäni

Näin jälkeenpäin tiedän että ensimmäiset 20 vuotta elämästäni menivät mukavvusalueen riman alla, sen tunnistan. Se että pääsin niistä läpi oli kiitos kaikkien ihmisten, aikuisten ja ystävien jotka antoivat minulle rakkautta, iloa ja toivoa.

Lapset pärjäävät hyvin vähällä oljenkorsilla, ovat hyvin sitkeitä ja hyvin elämänrakastavia.

Seuraavat 10 vuotta olivat ylämäkeä, olin niin paljon ulkomailla tai elin yksin omassa kämpässäni, Jotain poikakavereita oli, mutta ei kukaan niin vakava etttä olisin muuttanut yhteen asumaan. Vahvistin itseäni ja pärjäsin.

Sisällä oli asioita joita en ymmärtänyt mutta tiedostin, en päästänyt itseni rakastumaan ja ihmettelin aina välillä miksi jäin koukkun siis magneettini meni päälle jonkulaisten miesten kanssa. Se oli raastavaa ja saatui sydämmeen , ja kehoon. Joka kerta oli vaikeata päästä irti..

Seuraavat 12 vuotta olivat elämäni parhaat vuodet, sen jälkeen alkoi taas alamäki.

Se vuosi kun täytin 50 v oli paras vuosi. Sen jälkeen takkuinen mutta hyvä ylämäki jatkuu vieläkin.

Ensimmäinen kerta kun sanoin ei ääneen

Täytin 30 v , yritystä oli pyöritetty vähän yli pari vuotta, isän kriisi jatkui, minä kiersin Suomea reppurina ja möin kankaita, opin suomenkieltä paremmin ja olin hyvä myymään ja tykkäsin siitä myös.

Olessani Helsingissä yritin olla mahdollisimman vähän tekimissä isäni kanssa. Päätin jossain vaiheessa muutta toiseen viereiseen olevaan liiketilaan, koska en ollut valmis eikä minulla ollut mahdollisuutta ostaa hänen tarjoamaansa liikehuoneistoa. Maksoin hänelle jo vuokraa sekä aika korkean konsulttipalkkion (jonka hän oli määrännyt) siitä että hän teki paperityöt.

Lama tuloa alkoi tuntumaan ja luulen että Isäni pelästyi, reaktio siihen oli vielä pahempi kritiikkiryöppy, Kaikki mitä tein oli väärin, kauppa oli hirveän näköinen , sotkuinen, likainen jne... en saisi myytyä mitään jos jatkan samalla lailla. Jos olin puhelimessa asiakkaan kanssa kun hän tuli, sanoin nopeasti että pahoittelen, soitan takaisin kohta, koska tiesin että isäni rupeasi kesken keskusteluni kritisoimaan, kirjoittamaan lapulla mitä minun piti sanoa, eikä siitä tulisi mitään.

Yksi päivä hän tuli taas , oli pahempi kun koskaan, silloin minulla pimahti. Minulla oli kuppi kädessä jonka heitin lattialle, en tiedä sanoinko minä ei tai lopeta, sitä ainakin ajattelin ja lähdin ulos. Kotiin viereiseen yksiööni. Siellä tärisin pari tuntia, sekä pelosta ja kiukusta, miettien mitä tehdä. Minun teki mieli vaan paeta ja jättää hänet kaiken duunin kanssa koska hän kerran oli sitä mieltä että hän teki kaiken oikein ja minä väärin. Mutta sitten taas tiesin että se oli päinvastoin ja että hän olisi tosi pulassa jos jättäisin hänet. Olenhan aina hoitanut hänen asioitaan. Mietin myös miten hän oli aina ollut niin hyvä isä ja pitänyt minusta niin hyvää huolta lapsena ja nuorena. Enhän tiennyt mitä taustalla oli.

Menin takaisin töihin , en sanonut mitään enkä katsonut häneen ja olin helpottunut kun hän aika nopeasti lähti. Tunsin että pelotin häntä, olin ensimmäisen kerran elämäni aikana sanonut häntä vastaan.

Parin päivän jälkeen sain häneltä pitkän kirjeen jonka en jaksanut lukea kokonaan, suurin osa oli kritiikkiä mutta myös ilmoitus että hän ei aio enää auttaa liikeasioissa ja että olisi parempi että emme tekisi työtä yhdessä enää.

Kirjeitä tuli paljon, en ole pystynyt lukemaan puoletkaan, ne ovat niin täynnä ilkeyksiä. Satutti ja tunsin itseni aina kurjaksi monta päivää niiden jälkeen. Minulla on ne vieläkin, ehkä heitän ne menemään joku päivä. Niitä ei kenenkään tarvitse lukea, niin ei saisi koskaan kirjoittaa kenellekkään.

Samalla hän ilmoitti että minun piti ottaa kaikki hänen ottamansa lainat  minun nimelleni sekä maksaa hänelle tehdystä työstä 200.000 markkaa. En voinut muuta kun suostua, en osannut muuta.

Onnekseni minulla on kiltit sukulaiset jotka takasivat lainat ja luottivat minuun. Olin ja olen siitä tänäkin päivänä hyvin kiitollinen. Sain maksettua kaikki lainat, laskut ja ulosottovelat. Viimeinen maksu maksoin 8 vuotta myöhemmin ja se tuntui todella mukavalta ja helpottavalta. Onneksi olin hyvä myyjä ja tykkäsin siitä työstä.

Isäni kanssa emme sen päivän jälkeen koskaan puhunneet työasioita, Hoidin kyllä vielä hänen asioitaan kun hän asui Nizzassa naisystävättärensä kanssa eläkepäiviään, se oli hänestä itsestäänselvyys ja minä vaan hoidin ajattelematta.

Takaisin Suomessa

Elin tyytyväisenä LAssä, pärjäsin niin hyvin töissä että minulle tarjottiin greencard ja vakio työpaikan. Minulla kesti tosi pitkään tehdä päätös ja päätin lopuksi että lähden kotiin suomeen.

Minulle oli tarjottu kiinnostava työtä Chilessa myös, mutta mietin että jos jatkan matkaani aina johonkin uuteen niin en pystyisi enää juurrettumaan minnekkään, mietin myös mahdollisen perheen perustamista ja halusin sen olevan suomessa joka on turvallinen maa jossa on paljon luontoa. Minulle se oli tosi tärkeää.

Minussa oli jotain muutakin joka veti suomeen, ehkä aina menet sinne missä tunnet että jotain on vielä tekemättä, en tiedä.

Isäni oli myös painostanut minua tulemaan takaisin, luen sen hänen kirjoittamistaan kirjeistä siitä ajasta, en muista mutta sekin on varmasti ollut syy. Hänellä oli "meille" tulevaisuuden suunnitelmat.

Tulin jouluksi kotiin, siitä keväästä en muista oikeastaan muuta kun että oli töissä yhden kaverini serkun arkkitehtitoimistosta ja viihdyin. Isäni kehitti suunnitelmaamme kysymättä minulta mitään.

Syksyllä meillä oli yhteinen yritys jonka nimi oli Nizza. Hän päätti, kehitti ja minä hoidin myymmisen ja kaiken muun joka oli hänestä minun työni. Hän oli ostanut pienen liikehuoneiston Pursimiehenkadulla. Muistan hämärästi miten maalasin ja remppasin, muurasin, eihän ollut mitään mitä en osannut tehdä.

Minusta oli tullut robootti taas. Vaikka ei ihan, tunsin sisälläni jotain. Ehkä liskoni oli heräämässä.

Meillä oli kangasliike ja suurin osa ajastani olin kiertämässä suomea myymässä kankaita tai messuilla. Tykkään ja osaan myydä ja oli mukavaa olla muualla kun Helsingissä, sen tunsin.

Isäni oli täyttänyt 60 ja hänelle iski joku kriisi, seuraavasta kahdesta vuodesta en muista paljon muuta kun sen että hän oli jotenkin ylikriittinen, aina kun oltiin yhdessä töissä niin olin lamaantunut, hän ei muuta tehnyt kun kritisoi kaikkea mitä tein ja haukkui lyttyyn. Ihan kaikki mitä tein oli väärin.

Kävin hänen naisystävättären kanssa lounaalla, ja vaikka emme koskaan ennen olleet läheisiä niin isäni kriisi lähensi meitä. Oli mukava todeta että isäässä oli joku pahasti väärin eikä meissä. Se lohdutti ja kävimme aina silloin tällöin yhdessä syömässä. Isän kriisistä ei olisi voinut puhua kenenkään muun kanssa.

Hän kun oli niin charmantti, mukava, iloinen, auttavainen siis täydellisen mielyttävä ihminen kaikille muille.  Kukaan ei olisi koskaan uskonnut meitä.

Tapasin aika nopeasti kotiintuloni jälkeen ystävän jonka kanssa meillä oli ollut pieni piiloromanssi yhden kesän ja rupesimme seurustelemaan. En ollut rakastunut mutta hänessä oli jotain muuta johon jäin koukkuun. Hän tykkäsi hullutuksistani ja sponttaanisuudestani, ei ollut nähnyt paljon elämää suomen ulkopuolella ja oli utelias ja avoin kaikille asioille joita minä osasin kiitoksen runsaasta kultuuritaustani. Hän tykkäsi siitä ja se oli minusta kivaa. En ollut hänelle liian eksoottinen kuten tunsin olevani monen muun kanssa.

Hän tuki sitä mitä tunsin olevani eikä yrittäänyt muuttaa tai lyttää minua.

Los Angeles

Saavuin Los Angelesiin Super Bowl viikonloppuna Tammikuussa 1985. En ollut koskaan kuullut siitä ja vasta jälkeenpäin ymmärsin miksi ei näkynyt autoja kaduilla,

Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten tärkeät nämä vuodet olivat. Useimmissa perheissä varsinkin minun lapsuuteni aikana vanhemmilla oli tapa aina kertoa lapsille sekä koko ympäristölle missä lapsi oli hyvä ja missä huono, minkälainen lapsi oli, mitä hän teki jne. Tämä käytös pyyhkii pikkuhiljaa pois lapsen oma identtiteetti ja pikkuhiljaa sitä itsekin uskoo että todella on sellainen kun vanhemmat meitä esittelevät.

Siihen aikaan vanhemmat ei paljon kysynyt eikä kuunnellut lapsiansa joten se tarkoittaa etteivät ne oikeastaan tunteneet lapsensa vaan muokkasivat niistä omanlaisensa.

Veljeni oli arka, pelokas, hidas, musikaalinen, kielipää jolla ei ollut kädentaito, joten hänestä tuli kaikki nämä, vaikka hänkin onneksi tietää nyt että hän on jotain ihan muuta. Minä taas olin vilkas, kaikkiosaava, en osannut kieliä, nopea,uskalias,  aktiivinen joten huhuh, ei ollut paljon  mitä en usakltanut tai osannut tehdä.

Samalla meitä kritisoitiin ja kontrolloitiin, oli dramaa, korvapuusteja, saatiin ruokaa, meistä pidettiin huolta, rakkauden osoituksista en ole niin varma, tiedän kuitenkin että vanhempamme tekivät parhaansa niillä eväillä mitä niille oli annettu.

Olin 13 v kun meillä oli kotona englanninkielinen vieras jonka kanssa pystyin puhumaan ihan hyvin. Äitini sanoi minulle ihan ihmeissään että miksi et ole kertonut että osaat puhua englantia, vastasin ettet ole koskaan kysynyt enkä minä ole kielipää.

Kahden Amerikan vuoden  jälkeen katsoin mitä olin saavuttanut, minkälaisia ystäviä minulla oli, miten olin pärjännyt töissä, uudessa kultuurissa, mitä kaikki olin ihan itse saannut aikaiseksi.

Olin myös suunnattoman iloinen suurimman osan ajasta.

Koko eheytymisprosessin aikana nämä kaksi vuotta ovat olleet tosi tärkeätä kun olen etsinyt oikeata minääni ,vahvuuteni, heikkouteni, itsetuntoni ja paljon muuta. Se ja aikani saksassa on ne ajat missä olen ollut kokonaan ilman perheeni ja suomen ympäristöni jolla oli oma näkemys minkälainen olin.

On paljon muutakin joka on auttanut löytämään oman itseni ja sillä matkalla olen vieläkin, ja hyvin pitkällä olen jo.

Elämä kodin ulkopuolella

Olin iloisempi. Vapautuneempi

Autoin isääni hänen firmassaan ja hän kustansi opiskeluni. Hän sanoi aina että jos pystyy niin hän kustantaa meidän elämämme veljeni kanssa mutta vain jos opiskelemme. Tuntui reilulta, näin jälkeenpäin tiedän että osa oli reilua toinen osa oli voida kontrolloida meitä. Mutta, elämä oli helpompaa kun sai apua.

Olinhan myös aina jossain töissä. Olen ollut töissä 15 v asti jolloin ystäväni kanssa saatin Siljan terminaalilta työpaikan kioskilta missä pystyi säilyttämään tavaroitaan myös. Lapsenvahtina aloitin jo 13 v naapurin luonna.

Opiskeluaikana aloitin työt kongresseissa, Osasin paljon kieliä ja olin hyvä palveluammatissa ja hyvä pitämään papereista huolta. Hyvää palkkaa ja hauskaa, sitä tein freelancerina monta vuotta.

Kuljetusalan kongressin kautta sain vihjeen koulusta Kölnistä jonka suomen valtio sponsoroi ja heti kun valmistuin Merkonomiksi lähdin Kölniin opiskelemaan Wirtschaft deutch.

Siellä viihdyin vielä enemmän ja olin vielä vapautuneempi, laihduin, olin hyvässä kunnossa ja tyytyväinen elämääni, itsetuntokin oli hyvä.

Kävin Hampurissa yhden viikonlopun tervehtimässä isääni kun hän oli töiden takia käymässä, en muista siitä viikonlopusta muuta kun että asuttiin todella hienossa hotellissa, olimme yhden illan jossain illallisella mutta muuten  muistot on tyhjät.

Olin saksassa vuoden, puolet siitä töissä. Sen jölkeen tulin kotiin taas. Oli vaikeata olla kotona, Helsinki tuntui pieneltä kylältä ja oli ollut niin vapauttavaa olla muualla, oppia uutta ja rakentaa elämänsä ihan yksin. Teki hyvää.

Olin yhden vuoden suomessa ja töissä isän yrityksessä, oli ihan ok, Isäni oli sitä mieltä että osasin tehdä mitä vaan enkä oikeastaan koskaan sanonut vastaan joten aloitin myymällä sulakkeita. Tiedän että olen hyvä myyjä mutta sulakkeita, hmm. No, en voinut muuta kuin yrittää, en oikein muista miten meni, luultavasti ei niin hyvin joten siiryyin hoitamaan tullauspapereita ja se oli ihan kiinnostavaa koska vienti oli venäjälle ja tuotteet olivat yhdysvalloista, englannista ja ranskasta sekä tanskasta. Kaikkea navigaatiotavaraa laivoille, ihan mielenkiintoista ja opin paljon.

Tammikuussa 24 vuoden ikäisenä olin ensimmäistä kertaa yhdysvalloissa, Los Angelesissa, yksin. Pelotti vähän mutta vapauden tunne sekä ilo tehdä jotain uutta ja jännittävää olivat paljon isoimmat tunteet. Olen aina ollut utelias ja avoin uusille asioille, en oikeastaan ole pelännyt uutta.

Olin LA:ssa kaksi vuotta. Ne olivat minun parhaat kaksi vuotta.

Syksy sairaalassa

Olin yhden viikon suljetulla osastolla. Poltin tupakka ja itkin. Otti päähän kun itsemurhayritykseni oli epäonnistunut.

Lopuksi avasin silmäni, tajusin että en päässyt enää yrittämään itsemurhaa uudestan joten oli kai pakko rauhoittua ja miettiä miten pääsisin ulos. En tuntenut että tämä oli oikea paikka minulle, eihän minulla ollut mitään henkisiä sairauksia.

Lopetin itkemisen ja rupesin kuuntelemaan mitä osastonlääkäri sanoi. Asuin koko loppusyksyn sairaalassa, menin kouluun sieltä, pari kertaa viikossa minulla oli tapaamaminen psykiatrin kanssa. Juteltiin, tuntui ihan hyvältä mutta ei sen kummempaa, sain purettua vähän tunnelmia kotioloistani.

Paikka oli turvallinen ja minulla oli rauhallinen olo, ja se oli mukavaa. Se oli harvinainen tunne, tiesin myös että se oli epätodellista, minun oli lähdettävä sieltä joku päivä.

Joulu tuli, osastonlääkärini sanoi että ei minussa ole mitään vikaa. Minun kannattaa vain muuttaa yksin asumaan niin kyllä se siitä.

Tammikuussa muutin asumaan yksin ja se tuntui ihanalta, vihdoinkin vähän rauhaa. Olin 20 vuotias.

Itsemurhayritys

Kirjoitin itseni ylioppilaaksi, minulla oli onnekseni ollut lukiossa mahtava luokanopettaja joka kannusti minua koulunkäyntini kanssa. Olin siihen asti ollut poissa niin paljon kun kehtasin ja pääsin luokalle aina rima hipoen. Vanhempani joko eivät halunneet tietää tai eivät välittäneet. En tiedä.

Ylioppilasjuhlat vietettiin serkkuni kanssa yhdessä, olimmehan samalla luokalla. Kesä meni , pääsiin Hankeniin ja olin kolme pistetttä vailla valtiotieteen opiskeluun. Ilmoittaudun myös Kauppaopistoon, siis Lilla Hankeniin. Päätin mennä kauppaopistoon ja hyllyttää vuodeksi Hankenin, annoin itselleni vuoden aikaa miettiä mitä halusin opiskelujen kanssa. Äitini ja jotkut sukulaiset olivat kauhuissaan siitä etten ottanut vastaan yliopistopaikkaa, sehän kun takaa hyvän toimeentulon ja hyvän työpaikan.

Aloitin syksyllä kauppaopiston opinnot. Opiskeluaikana oli paljon juhlia joten viikonloput meni siihen. Tunsin itseni zombiksi, en tiedä mikä minulla oli. Tuntui kun katsoin itseäni ulkopuolelta ja elin elämäni päivä kerrallaan miettimättä oliko hyvä tai ei. En ollut iloinen, en vaan tiennyt mikä minulla oli. Poikaystävän kanssa oli loppu, kotona oli ahdistavaa, olin kuitenkin yliopppilas ja opiskelu edessä, uudet tuulet.

Olin Casan juhlissa, olin juonnut aika paljon. Keskellä yötä , yksi tyttö, jonka luulin olevani yksi parhaista ystävästäni rupesi huutamaan minulle että olin ilkeä ja ajattelin aina vain itseäni ja että oli minun syytäni että hänen äitinsä oli kuollut ( syöpään) .

Menin ihan lukkoon, en edes alkanut itkemään. Käännyin ja lähdin menemään. Tämä oli viimeinen niitti. Olin päättänyt tehdä itsemurha. Lähdin kävelemään kotiin päin ja tiesin että tyhjentäisin kaikki äidin vahvat lääkkeet ja pääsisin vihdoin rauhaan , pois tästä kauhuelämästäni jota en ymmärtänyt ja jossa olin joku ulkopuolinen. Kotimatkalla itkin jo ja jossain vaiheessa taksi pysähtyi viereeni ja taksikuski tarjosi minulle ilmaisen kyydin kun vaikutin niin surkealta. Vähän helpotti. Sain purettua suruni ja itkin hänen autossaan jonkun aikaa, tuntui hyvältä että joku vihdoinkin kuunteli ja ymmärsi.

Kun olin rauhoittunut ja luvannut hänelle etten yritä itsemurhaa niin hän alkoi lähennellä minua. Menin taas ihan lukkoon, heitin oven kiinni ja nyt olin vielä varmempi päätöksestäni. Mailma oli täynnä epämielyttäviä ihmisiä.

Tyhjensin äitini kaikki laatikot lääkkeistä ja nukahdin.

En tiedä oikein kuka minut löysi ja vei minut Hesperian sairaalaan, papereistani (kävin hakemassa ne noin 10-15 v sitten ) luin että se olisi ollut entinen poikaystäväni, en tiedä miksi hän olisi tullut meille kotiin keskellä yötä mutta näin se oli. Äitini oli jossain maalla. Hesperiassa minulle tehtiin vatsatyhjennys ja lähetettiin kotiin. Kotona jatkoin lääkkeiden etsimistä ja lopulta minut vietiin uudemman kerran Hesperiaan ja siellä minut laitettiin suljetulle osastolle.

Näin jälkeenpäin, olen iloinen siitä että äitini ylidramatisoi että hänellä on niin vahvat lääkkeet ja että ne ovat niin vaarallisia, sitä me oltiin kuultu koko elämämme ajan, ne eivät olleet kuitenkaan niin vahvoja ja vaarallisia. Onneksi.

Ensimmäinen oikea poikaystävä

Olin 15 v kun tapasin luokkakaverin kautta hänen veljensä joka oli minua 3-4 vuotta vanhempi iso nallekarju jolla oli pitkä parta, ajoi prätkällä ja oli tosi kiltti.

Hän rakastui minuun ja minusta hän oli kiva, mukava ja turvallinen, se viimeinen oli luultavasti se tärkein.

Vaikka elin aika villin nuoruuden, niin minulla oli aina tosi korkea moraali. Jäin yöksi usein poikien kanssa sohville mutta ei ollut seksiä. Se oli itsestäänselvyys minulle.

Siispä ensimmäinen poikakaverini kiltisti odotti kunnes olin valmis seksiin ja kun se vihdoin tapahtui niin olin ihmeisssään ettei sattunut eikä tuntunut oikeasti mitenkään. Muistan että jäi vähän tunne että tätäkö se on.

Olimme yhdessä vuoden, hän meni armejan ja siihen se meidän suhde loppui. Jäimme ystäviksi. Tosi mukava muisto.

Sen jälkeen oli jokunen ihastus mutta suuri rakkaus iski noin 18 v vanhana.

Ennen sitä olin käynnyt gynekoloogilla koska minulla oli niin kovat kuukautiskivut, sain minipillerit jotka auttoivat kipuihin ja myöskin ehkäisyyn. En todellakaan halunnut tulla raskaaksi ja äitini aina uhkasi että jos saan vauvan niin hän ei ainakaan sitä hoida.

 Lääkääri oli vanhempi aika ällö vanhempi mies josta m


Kävin gynekologilla vanhemman miehen luona ennen kun olin ollut ensimmäisen kerran yhdynnässä (äitini lääkäri). Muistan että hän sanoi minulle jotain mistä loukkaannuin, laitoin muston pous mielestäni. Jokunen vuosi sitten soitin ja kysyin oliko paperini vielä tallessa lääkäriasemalla mutta ne oli heitetty menemään kymmenisen vuotta aikaisemmin ja lääkäri on jo kuollut. Olisin mielellään halunnut tietää jos siellä luki jotain. Minkä ikäinen olin ollut, en minä kaikkeä muista enää.On niin paljon aukkoja.

Suuri rakkaus iski. Se oli ihanaa. Olin ihan sekaisin ja sydän pomppi joka kerta kun tavattiin. Olimme yhdessä vähän yli vuoden. Se oli samalla rastavaa. Seksistä en saannut koskaan tyydystä mutta sitä piti saada koko ajan. Suhteessa oli magneetti tosi pahasti päällä. Olin kuin riivattu. Olin iloinen mutta sisälläni jotain sattui, silloin liskoni alkoi tosi paljon temmeltää. Kipuja, särkyjä, olin vihainen,olin iloinen, olin rakastunut, huusin, olin riivattu. Lopetin suhteen koska tiesin ettei se pysty jatkamaan vaikka en tiennyt miksi. Tunsin itseni hulluksi.

Löysin kirjoituksen päiväkirjastani missä kirjoitin etten ymmärrä itseäni, kaipaan poikakaverin aivan hurjasti mutta en voi olla hänen kanssaan, Se oli täyskonflikti, oli kun olisin saannut oikosulku joka kerta kun nähtiin. Minulla oli pakkomielle häntä kohtaan. Olimme silloin tällöin  yhdessä ja meillä oli seksiä usein vaikka emme olleet enää yhdessä.  Tätä jatkoi jonkun aikaa.

Kirjoitin ylioppilaaksi, asuin kotona äitini, isoisäni ( siis äitini isä) ja veljeni kanssa, en viihtynyt ollenkaan, olin niin paljon poissa kun vain pystyin ja jos olin kotona luin, kirjat olivat pakotieni muualle. Meillä kotona oli tosi huono feelis. Tapeltiin ja huudettiin, äitini isänsä kanssa, minä veljeni kanssa. Äitimme huusi koko ajan. Veljeni ja äitini kiusasivat minua koko ajan.

Se oli tosi vaikeata aikaa. Olin ihan sekaisin, syytin siitä itseäni koska tunsin että minussa oli jotain väärin.

Koko tämän ajan kävin isäni luonna aina keskiviikkoisin , jäin aina yöksi. Näin se oli ollut siitä asti kun vanhemmat olivat eronneet kun olin 8 v. Usein minulla oli kaveri mukana yökylässä mutta olin usein myös yksin. Koko sen ajan kun kehoni muuttui naisellisemmaksi niin isäni jaksoi heittää vitsejä rinnoista jotka olivat kuin paistettuja kananmunia ( niinhän kyllä sanoi kaikille minun tyttökavereille) ja jaksoi kritisoida jos oli joku kilo liikaa tai muuta kommentoitavaa kehostani, aina pusu suulle kun tavattiin, en tykännyt mutta siitä oli tullut tapa josta hän piti kiinni.

Ajattelin jossain vaiheessa etten aio koskaan enää rakastua, parempi on olla hyvä ystävä ja tulla hyvin toimeen ja tehdä asioita yhdessä josta tykätään yhdessä. Tajuan nyt että kaikki suhteeni sen jälkeen olivat ystävyyttää. Ei rakkautta enää, se rikkoi minut tai teki minut ihan sekaisin. Ehkä itsesuojeluvaisto.

Magneetti

Olen käynyt säännöllisesti terapiassa, alussa kävin pari kertaa viikossa sitten yritettiin pitempiä sessioita mutta siitä tuli liian raskasta. Sessioden jälkeen tuntui usein että olin käynnyt lihamyllyn läpi samalla kun se tuntui että pääsin eteenpäin aina pienen askeleen.

Jossain vaiheessaa minulle tuli muisto siitä että sisälleni tuli jotain joka koski ja oli hirveä kipu. Samalla kun kipu iski niin samalla sain hyvänolon tunteen. Se tuntui ihan hullulta ja en ensin ymmärtänyt sitä, olin taas melkein shokissa.

Seuraavaksi ajattelin että nythän minä ymmärrän miksi on niin paljon prostituutiota mailmassa. Kuullostaa varmasti hullulta mutta se oli minun ajatukseni. Nyt ymmärsin miksi on niin paljon ihmisiä joilla on loputon tarve seksiin. Siitä tulee jonkunlainen tarve johon ei koskaan saa tyydytystä. Ymmärrän sen koska tällä lailla etsii rakkautta, tässä tapauksessa rakkauden jonka pitäisi saada pyytteettömästi omasta vanhemmalta. Se jää päälle. Kutsuin sitä magneetiksi.

Magneetti meni päälle kun tapasi jokun mukavan miehen, Se jäi päälle vaikka olisi ollut seksiä tai ei. Se tuntui kehossa ja mielessä kuten joku sähkövirta. Olin kiinni siinä henkilössä, halusimpa tai ei. Tiesit että et voi olla soittamassa tai tekstailemassa koko ajan, etkä tehnyt sitä vaikka teki mieli. Yritit tavata häntä  niin paljon kun pystyt samalla kun et halunnut olla tunkeleiva.

Joskus tämä kesti vain hetken joskus pitempään, se oli piinavaa koska olit vähän kuten noiduttu. Keho oli tulessa, joskus seksihalut nousi pintaan josku ei. Keho oli sähköinen ja jännittynyt. Tosi rasittavaa ja uuvuttavaa.

Kesti pitkään, monen vuoden terapian jälkeen, tunnistaa heti milloin  magneetti meni päälle. Henkilössa johon jäin kiinni oli joku käyttäytyminen joka oli tuttu lapsuudestani, tai nuoruudessani . Joskus pää alkoi pyöriä ja tuli pahoinvointi. Vahvoja tunteita. Sekavia tunteita.

Miten ymmärsin että tämä oli ihan oikeasti tapahtunut

Tapahtumasta on niin kauan että kehoni ei tietysti enää kanna ulkoisia merkkejä tapahtumasta. Sisälläni sen sijaan on paljon muistoja.

Koko eheytysaikani olen saanut avata asioita omalla ajallani. Kukaan ei ole kertaakaan antanut minulle vihjeitä tai kertoneet minulle  mitä kantamukseni voisivat olla. Se että avaaan kaikki muistot itse on tärkein. 


Monet paikat ovat avanneet muistoja kuten kesäpaikkamme, etelä ranska missä olimme kesäisin myös, ymmärrän myös miksi pelkäsin pimeätä, koskä yöllä se tapahtui enimmäkseen. 
Nuoruudestani muistan käsiä kehollani. Flashbackeja on tullut. En usko että haluan miehen jolla on partaa, hänestä oli niin hauskaa kutittaa mijua sillä. Näen edessäni isäni kädet, suu, naama  puistattaa, aloin voida pahoin. 

Löysin myös kirjeitä jotka eivät tavalliset isät kirjoita tyttärelle sekä valokuvia joita ei oteta omasta tyttärestä. Koska työskentelin paljon isäni kanssa minulle avautui myös henkisen väkivallan puoli. Olin aika täydellisesti hänen kontrollin alla siihen kunnes täytin 30 v. Olin asunnut ulkomailla pari vuotta ja jotkut asiat eivät enää tuntuneet ihan oikeilta. Aloitimme yrityksen yhdessä mutta minulle avautui aika nopeasti että hän oli ajatellut että minä tekisin töitä niin että hän voisi elää hyvän vanhuuden.Sanoin ensimmäisen kerran vastaan, se oli pelottavaa mutta samalla helpottavaa. Siitä minulla on iso pinkka todistusaineistoa. 

Onneksi olen vuosien aikan säilyttänyt papereita, valokuvia jne... joten oli aina sellainen tunne että ne ovat tärkeitä, ja niin ne olikin. 

En tarvitse enää miettiä onko tämä todella totta, se on. 

Mitäs sitten?

Heti kun tämä tieto avautui minulle niin ajattelin heti että onkohan isäni tehnyt jotain veljelleni. Ei uskonut sitä, sillä äiti oli niin possessiivinen veljstäni ettei isäni päässyt lähelle häntä. Mutta, vuotta vanhempi sisarpuoleni, hän oli 9 v kun isäni muutti melkein heille asumaan. En tiedä, sen muistan kylläkin että hän käytti henkistä seuksuaallista Väkivaltaa häntä kohtaan. Hän oli tosi varhaiskypsä, isäni kommentoi häne kehonsa, varsinkin Hänet suuret rinnat koko ajan. Muutenkin hän kommentoi painoamme ja ulkonäkömme Koko ajan. Kotiin tultuani kerroin asian miehelleni joka sanoi että hän tulee auttamaan ja tukemaan niin paljon kun hän pystyy. Meillä oli kotiolot ollut pitemmän aikaa kireät, huomasin nopeasti ettei hän pystynyt eikä osannut tukea. Keväällä löysin kämpän ja muutin sinne elokuussa. Lapset asuisivat vuoroviikoin luonaamme. Kesä meni siihen että opin olemaan ja jarruttamaan pelkotilojen ja kauhujen tuntemukset etten menisi psykoosiin. Samalla mietin koko ajan että oliko tämä todellakin tapahtunut minulle. Isäni, jonka kanssa olin ollut niin läheisessä ja hyvässä suhteessa. Oli niin vaikeata uskoa. Itkin paljon, usein kun näin kolme tyttöä kadulla itkin. Joka kolmas tyttö, joka viides poika hyväksikäytetään. Niin sanotaan. Se että muutin yksin asumaan oli valtava helpotus, sain olla yksin paljon, ja rauhassa. Olin kuin eläin joka nuolee haavojaan. Lapset olivat suuri lohtu, niille tämä oli varmasti tosi raskasta aikaa. Kerroin niille mikä minulla oli, se oli heille ehkä helpompi ymmärtää miksi olin välillä niin kun olin. Kävin töissä, oli tosi tärkeätä olla mukana yhteisössä. Kerroin asian niille joille tuntui että voisivat uskoa. Koko tämän ajan olen ollut hyvin avoin asiasta. Vaikka olen käynnyt läpi häpeän tunteen niin en häpeä tapahtunutta. Samalla en ole kertaakaan syyllistänyt itseäni. Sen takia pystyn kertomaan tarinani, olen onnekas siinä mielessä. Mietin kenelle avaudun suvussamme ja päädyin onnekseni kertoa asian tädilleni, äidin siskolle, joka aina kuuntelee ja tietää kaikki suvun salaisuudet vaikka  ei niistä kerro. Kun kerroin niin hän sanoi helpottuneena että oli luullut että  asia oli paljon pahempi, että olin kuolemansairas, tai muuta vastaavaa. Nauroin. Samalla hän sanoi että nyt kaikki palapelit löytävät paikkaansa. Hän oli nähnyt että meidän perheessä oli jotain todella väärin. Nyt hän ymmärsi kaiken. Tämä oli minulle aivan mieletön helpotus. Joku läheinen joka sekä uskoi että ymmärsi että näin oli varmasti tapahtunut. Aika nopeasti kerroin veljelleni myös, hän uskoi myös. Olihan meillä molemilla ihan tyhjä muistipalkki meidän lapsuudestamme, emme kumpikaan muista mitään mitä oikein tapahtui neljän seinän sisällä sen 10 vuoden aikana kun meidän vanhemmat olivat naimisissa. Äiti sai tietää muiden kautta, hän tarkisti kuitenkin asian isältäni joka tietysti sanoa ettei se ollut totta, ja hän uskoi isääni.

Lisko

Viimeisien kuukausien aikana olen googlannut ja todennut että on hyvin 
vähän kirjoituksia tai tarinoita lasten hyväksikäytöstö missä 

hyväksikäyttäjä on ollut oma vanhempi. Se sekoittaa lapsen vielä enmmän 

kuin joku ulkopuolinen tekijä koska siinä on käytetty oman isänrakkauden 

Saadaksen tahtomansa.

Se on minun tarinani.

Olen nyt 55 vuotias nainen.

49 vuotiaana maaliskuussa minulle avautui hierontahoidon aikana muistot, istuin tuolilla

sanoin ääneen että isäni on käyttänyt minua hyväkseen. Järkytyin sanoistani ja
menin melkein shokkiin. En oikein tajunnut mitä olin sanonut. Tiesin vain
että se oli totta.

Olin edellisen syksyn aikana käynyt Rikosuhripalvelun tukihenkilön kurssin
ja valmistunut tukihenkilöksi juuri ennen joulua. Kurssin aikana käytiin
läpi monta sekä hyväksikäyttö että väkivalta-tapausta niin että opittiin
olemaan paras mahdollinen tuki uhrille. Luulen että se on viimeinen
triggaus siihen että tämä tieto avautui minulle.

Onnekseni sain heti yhteyttä terapeuttiin joka pystyi auttamaan minua,
olin onnekas, hän on loistava ja nyt kohta seitsemän vuoden terapian
jälkeen  voin sanoa että voin hyvin. 


Tiedän nyt että hyväksikäyttö alkoi kun olin noin 3-4 vuotias ja silloin
lapsi ei voi muuta kuin dissosioida, se tarkoittaa, että trauma on niin
iso että laittaa itsensä, tunteet,pelot, kauhut, kivut ja kaikki piiloon omaan kehoonsa. Se on ainoa
Se on ihmisen tapa pysyä hengissä tällaisessa tilanteessa. Automaattista itsesuojelua.

Tätä tietoa kannoin sisälläni ja kutsun sitä nyt sisäiseksi liskokseni, koska elämäni
aikana tuntui monta kertaa että jotain sisälläni, mielessäni, sydämmessä
,kehossa, tunteissani oli jotain tosi väärää jota en ymmärtänyt. Keho oli usein kipeä, kävin 

Usein turhaan lääkärillä  20-45 vuotiaana, ei löytynyt koskaan mitään.

19 vuotiaana yritin itsemurha. Se oli asia jota en koskaan ymmärtänyt
miten minä, elämäniloinen ihminen yritin sellaista.