Hautajaiset

Taas kuoli yksi ystävä siitä jengistä missä hengaillin nuorena.

Tällä kertaa halusin mennä hautajaisiin, muihin en mennyt. Miksi niin, mietin.

Näin jälkeenpäin tiedän. Peter oli hyvä minulle, kiltti, eikä vaan hän, myös hänen perheensä, vanhat vanhemmat jotka ovat vielä elossa, hänen siskonsa sekä vaimo, joka on aina ollut minulle mukava. Sekä kaikki serkut, ja monet muut hönen perhestään. Hän oli minulle kuin veli, turvallinen ja kiltti veli.

Viime syksyllä kuollut ystävä ei ollut minulle koskaan erikoisen  kiltti. Toivomus hänen vaimolta oli että ihan pienet hautajaiset ilman muistotilaisuutta, sitä täytyy kunnioittaa, oli helppo olla menemättä.

Toinen joka kuoli vuosi sitten oli aivan yksin, häneltä ei jännyt perhettä, ei ollut ketään jota olisin voinnut lohduttaa. En tuntenut tarvetta mennä sinnekkään.

Nyt oli eri tunne. Halusin mennä Peterin perheen takia mutta eniten itseni takia.

Minua pelotti monta päivää ennen.

Tiedän miksi. En ollut tavannut koko jengiä eheytysmatkani aikana ja kaikki jotka aavisitin tulevan hautajaisiin kuuluivat siihen aikaan kun oli vaikeinta nuoruudessani. Siellä oli mun iso rakkaus, mun ensirakkaus, exmieheni sekä kaikki yhteiset ystävämme. Huh. Kehoni reagoi tosi paljon, jännitti ja pelotti vaikka tiesin että tuntemukseni olivat vanhoja tuntemuksia.

Tiesin että tämä olisi tärkeä askel minulle. Olin peloissaan, mutta aikuinen minä onneksi aika rauhallinen ja varma.

Menin kirkkoon tosi ajoissa, niin en tarvinnut kuljeskella kotona seiniä pitkin.

Vaimo ja vanhemmat tulivat ensimmäisinä kuten olin toivonnut. Olivat iloisia nähdessään minut, äiti sanoa että hänellä oli ollut minua ikävä, vaimo näytti huivin jonka olin antanut Peterille jonka hän aina käytti. Sen hän halusi pitää mukana käsilaukussa. Tuntui hyvältä.

Olin ja olen vieläkin osaa perhettä vaikka emme ole tavanneet yli kymmeneen vuoteen, lämmitti sydäntä

Menin yksin heti perheen jälkeen kirstun luokse,otin ruusun ja pidin pienen puheen. Yritin puhua korkealla äänellä koska tiedän että ääneni on aika hiljainen. Kiitin ensin Peteriä kaikesta mitä hän oli minulle opettanut sekä kaikista hauskoista yhteisistä muistoista, sen jälkeen käännyin perheen puoleen ja sanoin että parasta oli se että hän oli antanut minut saada jalansijaa hänen perheeseen.

Ne olivat aina siellä minulle, pitivät minusta hyvää huolta, olivat siellä kun omassa elämässäni ei aina ollut niin mukavaa. Sanoin että olen siitä tosi iloinen ja kiitollinen. Se tuli sydämmestäni joten oli helppo puhua ja se tuntui hyvälle.

Ilmoitin että en tule muistotilaisuuteen, kaikki olivat ihan ok sen kanssa.

Peterin pojat joita en ollut nähnyt kun olivat 5-7 vuoden ikäisiä kiittivät sanoistani, se tuntui niin hyvältä. Olin siis osannut sanoa oikeat sanat.

Vanhat tuntemukset eivät enää nostaneet päänsä. Mitään ei tullut nahkani alle. Katsoin niitä, mun entisiä miehiä. Mikään ei värähtänyt minussa.

Wow, olen päässyt irti vanhoista tuntemuksistani. Oli tosi iso juttu, tunnen ilon sisälläni, tunnen vapauden, tunnen itseni vahvaksi, aikuiseksi.

Lähden kohta lentoon !