Haluanko/tarvitsenko avata kaikki muistot?

 Pelkoni ovat taas täällä, kuten aamu kehojännitykset. Vaikka mielestäni nukuin sikeästi 9 tuntia viime yönä, niin tuntui kun olisin ollut lihamyllyssä koko yön. 

Tai juuri ajassa kun olen herännyt, enkä vielä avannut silmiäni. Se on se pahin paikka. 

Heti kun avaan silmät niin olen aikuinen minä, olen läsnä ja pelot häviävät taas maton alle, tai minne lie , jonnekin kehon piilopaikkaan missä ovat olleet lapsuudesta asti.

Kävin tänään taas terapiassa, ja paljon asioita selvisi, sain taas ymmärrystä siitä miten kehoni toimii.

Miksi jämähdän, miksi tulee kipuja yhtäkkiä jonnekin. Sain myös lisää työkaluja ollakseni kaikkien pelkotilojeni kanssa.

Varsinkin yksin, yöllä , pimeällä ja varsinkin hiljaisuudessa. Silloin olen kaikesta valppain. Sen takia olen mieluiten kaupungissa omassa paikassani missä on tosi paljon ääntä, varsinkin yöllä. 

Sitten taas mietin sitä, että täytyykö minun tietää mitä tapahtui neljän seinän sisällä, ensimmäiset 8 vuotta elämästäni. 

En tiedä. Kehoni luulen säätelee sitä mikä on minulle parhaaksi ja jos se on muisti on tarpeellinen niin se avautui muuten ei. Ja se on minulle ok.

Minulla on elämä elättävänä.

Taas terapiaa

 Olen kyllä kiitollinen että minulla on niin loistava ja joustava terapeutti. Aina saan ajan jos vaan tarvitsen, nyt vasta tajuan miten valtava asia tämä on. 

Se että onko minulla varaa siihen, niin kyllä, se on yksi asia johon löydän vaikka mistä rahaa, ja tähän asti se on onnistunut. Se että jossain vaiheessa, kun minulla oli tositosi tiukkaa, niin hän antoi minulle pidennetyn maksuajan, ihan hiukeetta. Olen kyllä niin onnen lapsi.

Tällä kertaa käytiin kaivelemassa tosi syvälle taas. Löydettiin 7 v piilotetun fiksaaja lapseni. Hän oli piilossa kulman takan ja tunsin että hän oli jo jonkun aikaa ollut odottanut aikuista minääni. Hän antoi heti kätensä kun kurkotin oma kättäni häntä kohtaan. Minua rupesi itkettämään ja nytkin minua itkettää. 

Kohdattiin yhdessä , vanhempani, ja hän oikein huusi että he olivat tosi paskoja vanhempia, eivät pystyneet hoitamaan lasta, eivät olleet ollenkaan kartalla, ihan idiotteja. Sitä kyllä äitini aina sanoi meille, että hän ei ole oikein pikkulasten vanhempi. Sitten olemme ok, kun olemme isompia, hänelle se tarkoitti että hän pystyi puhumaan meille kuten aikuiset, ja kaataa koko hänen paskansa meidän niskaan. Isä oli useimmiten poissa töissä, kierteli suomen rannikkoa korjaamassa venetekniikkaa. Ei hänkään ollut ihan tervejärkinen. En minä muista mitään, minkälaista oli neljän seinän sisällä ennen kuin täytin noin 9-10 vuotta, vanhemmat olivat eronneet ja asuimme kerrostalossa Töölössä missä serkut ja täti asui. Hän oli minulle turvallinen. 

7 v lapsen kiukku nostaa päätänsä vieläkin. se on ihan ok. Turvallinen aikuinen minä on tässä vieressä, olemme yhdessä ja silloin on turvallista ja hyvää vapauttaa kantamukset.