Takaisin Suomessa

Elin tyytyväisenä LAssä, pärjäsin niin hyvin töissä että minulle tarjottiin greencard ja vakio työpaikan. Minulla kesti tosi pitkään tehdä päätös ja päätin lopuksi että lähden kotiin suomeen.

Minulle oli tarjottu kiinnostava työtä Chilessa myös, mutta mietin että jos jatkan matkaani aina johonkin uuteen niin en pystyisi enää juurrettumaan minnekkään, mietin myös mahdollisen perheen perustamista ja halusin sen olevan suomessa joka on turvallinen maa jossa on paljon luontoa. Minulle se oli tosi tärkeää.

Minussa oli jotain muutakin joka veti suomeen, ehkä aina menet sinne missä tunnet että jotain on vielä tekemättä, en tiedä.

Isäni oli myös painostanut minua tulemaan takaisin, luen sen hänen kirjoittamistaan kirjeistä siitä ajasta, en muista mutta sekin on varmasti ollut syy. Hänellä oli "meille" tulevaisuuden suunnitelmat.

Tulin jouluksi kotiin, siitä keväästä en muista oikeastaan muuta kun että oli töissä yhden kaverini serkun arkkitehtitoimistosta ja viihdyin. Isäni kehitti suunnitelmaamme kysymättä minulta mitään.

Syksyllä meillä oli yhteinen yritys jonka nimi oli Nizza. Hän päätti, kehitti ja minä hoidin myymmisen ja kaiken muun joka oli hänestä minun työni. Hän oli ostanut pienen liikehuoneiston Pursimiehenkadulla. Muistan hämärästi miten maalasin ja remppasin, muurasin, eihän ollut mitään mitä en osannut tehdä.

Minusta oli tullut robootti taas. Vaikka ei ihan, tunsin sisälläni jotain. Ehkä liskoni oli heräämässä.

Meillä oli kangasliike ja suurin osa ajastani olin kiertämässä suomea myymässä kankaita tai messuilla. Tykkään ja osaan myydä ja oli mukavaa olla muualla kun Helsingissä, sen tunsin.

Isäni oli täyttänyt 60 ja hänelle iski joku kriisi, seuraavasta kahdesta vuodesta en muista paljon muuta kun sen että hän oli jotenkin ylikriittinen, aina kun oltiin yhdessä töissä niin olin lamaantunut, hän ei muuta tehnyt kun kritisoi kaikkea mitä tein ja haukkui lyttyyn. Ihan kaikki mitä tein oli väärin.

Kävin hänen naisystävättären kanssa lounaalla, ja vaikka emme koskaan ennen olleet läheisiä niin isäni kriisi lähensi meitä. Oli mukava todeta että isäässä oli joku pahasti väärin eikä meissä. Se lohdutti ja kävimme aina silloin tällöin yhdessä syömässä. Isän kriisistä ei olisi voinut puhua kenenkään muun kanssa.

Hän kun oli niin charmantti, mukava, iloinen, auttavainen siis täydellisen mielyttävä ihminen kaikille muille.  Kukaan ei olisi koskaan uskonnut meitä.

Tapasin aika nopeasti kotiintuloni jälkeen ystävän jonka kanssa meillä oli ollut pieni piiloromanssi yhden kesän ja rupesimme seurustelemaan. En ollut rakastunut mutta hänessä oli jotain muuta johon jäin koukkuun. Hän tykkäsi hullutuksistani ja sponttaanisuudestani, ei ollut nähnyt paljon elämää suomen ulkopuolella ja oli utelias ja avoin kaikille asioille joita minä osasin kiitoksen runsaasta kultuuritaustani. Hän tykkäsi siitä ja se oli minusta kivaa. En ollut hänelle liian eksoottinen kuten tunsin olevani monen muun kanssa.

Hän tuki sitä mitä tunsin olevani eikä yrittäänyt muuttaa tai lyttää minua.

Los Angeles

Saavuin Los Angelesiin Super Bowl viikonloppuna Tammikuussa 1985. En ollut koskaan kuullut siitä ja vasta jälkeenpäin ymmärsin miksi ei näkynyt autoja kaduilla,

Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten tärkeät nämä vuodet olivat. Useimmissa perheissä varsinkin minun lapsuuteni aikana vanhemmilla oli tapa aina kertoa lapsille sekä koko ympäristölle missä lapsi oli hyvä ja missä huono, minkälainen lapsi oli, mitä hän teki jne. Tämä käytös pyyhkii pikkuhiljaa pois lapsen oma identtiteetti ja pikkuhiljaa sitä itsekin uskoo että todella on sellainen kun vanhemmat meitä esittelevät.

Siihen aikaan vanhemmat ei paljon kysynyt eikä kuunnellut lapsiansa joten se tarkoittaa etteivät ne oikeastaan tunteneet lapsensa vaan muokkasivat niistä omanlaisensa.

Veljeni oli arka, pelokas, hidas, musikaalinen, kielipää jolla ei ollut kädentaito, joten hänestä tuli kaikki nämä, vaikka hänkin onneksi tietää nyt että hän on jotain ihan muuta. Minä taas olin vilkas, kaikkiosaava, en osannut kieliä, nopea,uskalias,  aktiivinen joten huhuh, ei ollut paljon  mitä en usakltanut tai osannut tehdä.

Samalla meitä kritisoitiin ja kontrolloitiin, oli dramaa, korvapuusteja, saatiin ruokaa, meistä pidettiin huolta, rakkauden osoituksista en ole niin varma, tiedän kuitenkin että vanhempamme tekivät parhaansa niillä eväillä mitä niille oli annettu.

Olin 13 v kun meillä oli kotona englanninkielinen vieras jonka kanssa pystyin puhumaan ihan hyvin. Äitini sanoi minulle ihan ihmeissään että miksi et ole kertonut että osaat puhua englantia, vastasin ettet ole koskaan kysynyt enkä minä ole kielipää.

Kahden Amerikan vuoden  jälkeen katsoin mitä olin saavuttanut, minkälaisia ystäviä minulla oli, miten olin pärjännyt töissä, uudessa kultuurissa, mitä kaikki olin ihan itse saannut aikaiseksi.

Olin myös suunnattoman iloinen suurimman osan ajasta.

Koko eheytymisprosessin aikana nämä kaksi vuotta ovat olleet tosi tärkeätä kun olen etsinyt oikeata minääni ,vahvuuteni, heikkouteni, itsetuntoni ja paljon muuta. Se ja aikani saksassa on ne ajat missä olen ollut kokonaan ilman perheeni ja suomen ympäristöni jolla oli oma näkemys minkälainen olin.

On paljon muutakin joka on auttanut löytämään oman itseni ja sillä matkalla olen vieläkin, ja hyvin pitkällä olen jo.

Elämä kodin ulkopuolella

Olin iloisempi. Vapautuneempi

Autoin isääni hänen firmassaan ja hän kustansi opiskeluni. Hän sanoi aina että jos pystyy niin hän kustantaa meidän elämämme veljeni kanssa mutta vain jos opiskelemme. Tuntui reilulta, näin jälkeenpäin tiedän että osa oli reilua toinen osa oli voida kontrolloida meitä. Mutta, elämä oli helpompaa kun sai apua.

Olinhan myös aina jossain töissä. Olen ollut töissä 15 v asti jolloin ystäväni kanssa saatin Siljan terminaalilta työpaikan kioskilta missä pystyi säilyttämään tavaroitaan myös. Lapsenvahtina aloitin jo 13 v naapurin luonna.

Opiskeluaikana aloitin työt kongresseissa, Osasin paljon kieliä ja olin hyvä palveluammatissa ja hyvä pitämään papereista huolta. Hyvää palkkaa ja hauskaa, sitä tein freelancerina monta vuotta.

Kuljetusalan kongressin kautta sain vihjeen koulusta Kölnistä jonka suomen valtio sponsoroi ja heti kun valmistuin Merkonomiksi lähdin Kölniin opiskelemaan Wirtschaft deutch.

Siellä viihdyin vielä enemmän ja olin vielä vapautuneempi, laihduin, olin hyvässä kunnossa ja tyytyväinen elämääni, itsetuntokin oli hyvä.

Kävin Hampurissa yhden viikonlopun tervehtimässä isääni kun hän oli töiden takia käymässä, en muista siitä viikonlopusta muuta kun että asuttiin todella hienossa hotellissa, olimme yhden illan jossain illallisella mutta muuten  muistot on tyhjät.

Olin saksassa vuoden, puolet siitä töissä. Sen jölkeen tulin kotiin taas. Oli vaikeata olla kotona, Helsinki tuntui pieneltä kylältä ja oli ollut niin vapauttavaa olla muualla, oppia uutta ja rakentaa elämänsä ihan yksin. Teki hyvää.

Olin yhden vuoden suomessa ja töissä isän yrityksessä, oli ihan ok, Isäni oli sitä mieltä että osasin tehdä mitä vaan enkä oikeastaan koskaan sanonut vastaan joten aloitin myymällä sulakkeita. Tiedän että olen hyvä myyjä mutta sulakkeita, hmm. No, en voinut muuta kuin yrittää, en oikein muista miten meni, luultavasti ei niin hyvin joten siiryyin hoitamaan tullauspapereita ja se oli ihan kiinnostavaa koska vienti oli venäjälle ja tuotteet olivat yhdysvalloista, englannista ja ranskasta sekä tanskasta. Kaikkea navigaatiotavaraa laivoille, ihan mielenkiintoista ja opin paljon.

Tammikuussa 24 vuoden ikäisenä olin ensimmäistä kertaa yhdysvalloissa, Los Angelesissa, yksin. Pelotti vähän mutta vapauden tunne sekä ilo tehdä jotain uutta ja jännittävää olivat paljon isoimmat tunteet. Olen aina ollut utelias ja avoin uusille asioille, en oikeastaan ole pelännyt uutta.

Olin LA:ssa kaksi vuotta. Ne olivat minun parhaat kaksi vuotta.

Syksy sairaalassa

Olin yhden viikon suljetulla osastolla. Poltin tupakka ja itkin. Otti päähän kun itsemurhayritykseni oli epäonnistunut.

Lopuksi avasin silmäni, tajusin että en päässyt enää yrittämään itsemurhaa uudestan joten oli kai pakko rauhoittua ja miettiä miten pääsisin ulos. En tuntenut että tämä oli oikea paikka minulle, eihän minulla ollut mitään henkisiä sairauksia.

Lopetin itkemisen ja rupesin kuuntelemaan mitä osastonlääkäri sanoi. Asuin koko loppusyksyn sairaalassa, menin kouluun sieltä, pari kertaa viikossa minulla oli tapaamaminen psykiatrin kanssa. Juteltiin, tuntui ihan hyvältä mutta ei sen kummempaa, sain purettua vähän tunnelmia kotioloistani.

Paikka oli turvallinen ja minulla oli rauhallinen olo, ja se oli mukavaa. Se oli harvinainen tunne, tiesin myös että se oli epätodellista, minun oli lähdettävä sieltä joku päivä.

Joulu tuli, osastonlääkärini sanoi että ei minussa ole mitään vikaa. Minun kannattaa vain muuttaa yksin asumaan niin kyllä se siitä.

Tammikuussa muutin asumaan yksin ja se tuntui ihanalta, vihdoinkin vähän rauhaa. Olin 20 vuotias.