Paskan tunteen oivallus

 Koko viikko alkaen on ollut tylsä tunne vatsanpohjassa. 

Tiistaina koulutuksessa se oikein rupesi kukoistamaan enkä osannut oikein laittaa sormeni siihen että mikä oikein mättää. Itsetunto romahti nollaan ja minä kun olin tuntenut itseni niin omassa paikassani tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi taas. Mikä on.

Viimeiset päivät olen antanut itseni olla tässä syvässä fiiliksessä, viime yönä nukuin noin 12 tuntia, eikä tuntunut missään. Allapäin oleminen syö paljon energiaa.

Nyt pikkuhiljaa oivalsin että kaikkien muiden tarinoissa on ollut diagnooseja ja muuta apua monelta eri taholta meidän systeemissä ja ymmärsin että minua rupesi pitkästä aikaa pelottaa että minua ei tulla ottamaan vakavissaan eikä minua tullaan uskomaan kun minulla ei ole näyttöä mielenterveyssairaudesta, ei mitään nimikettä, ei sairaalahistoria, ei diagnoosia, paitsi se yhden kuukauden sairaalaolo itsemurhayritykseni jälkeen 80 luvulla. Ei mitään todistetta. 

Ympäristöstäni en ole varma että kukaan oikein uskoo minua, koska eivät halua kuulla minun tarinani. Ex miehestäni voivat jo kuunnella koska hän olikin oikea paskapää monen mielestä ja teki minulle hallaa näkyvästi eikä tukenut minua ja lapsia. Silloin pystyy uskomaan kun näkee. 

Ei kukaan koskaan kuullut miten äitini ja veljeni olivat ilkeitä minulle nuoruudessani, veljeni onneksi lopetti jossain vaiheessa, äitini nyt vasta kun hänellä on Alzheimer ja on vain mahtavan iloinen ja kiitollinen joka kerta kun hän näkee minut. Minulle ei ole väliä tunnistaako hän minua tai ei, tulen nykyään vain iloiseksi koska hän on iloine kun käyn hänen luonaan tai soitan. 

Isäni oli aina niin charmantti ja mukava kaikille, kiltti ja hyvin käyttäytyvä, kuka niin hänestä mitään pahaa näkisi.

Minusta ei näe että minut on lapsena hyväksikäytetty, manipuloitu, tehty fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. 

Minulle itselleni kesti noin pari vuotta uskoa että tämä oli todella tapahtunut. Kun voin hyvin ja olen hyvin omassa itsessäni tiedän että tämä on totta. 

Onneksi serkkuni ranskassa uskoi minua heti kun kuuli asiasta. Luulen että veljenikin uskoo minua, vaikka emme ole koskaan puhuneet tästä asiasta. Toivottavasti olen oikeassa.

Kukaan sukulaisistani suomessa eivät halua tietää, eivät koskaan kysy, joten en tiedä mitä ne ajattelevat uskooko he minua ja onko sillä edes väliä. Odotuksista minun täytyy päästää irti. 

Aika shokki olla tässä mielentilassa. Nyt tuntuu jo vähän paremmalta kun tiedän miksi minulla on niin paska olo. 

En tiedä ihan varmaan miten pääsen tästä ulos, pääsenkö yksin tai menenkö terapialleni. 

Taidan odottaa ja työstää tätä itsekseni vähän aikaa. Katson ensi viikolla taas.

Feeling blue

 Tänään on taas sellainen "sininen" päivä.

Se on minusta hyvä nimi sellaiselle epämääräiselle fiilis päivälle. 

En ole masentunut, en ole iloinen, en ole dramaattinen, en ole tyytyväinen, olen ok, en ole surullinen, olen saamaton, olen laiska, en jaksa hoitaa asioitasi, olen vain, en ole vihainen, en ole ärtynyt, olen tylsistynyt, en ole iloisimmillaan, siirrän ei kiireellisiä asioita huomiseksi jne..

Olen vaan...... siis olen sininen, I am feeling blue.....

Mietin myös sitä että sanon usein että olen aika eheytynyt. 

Tällaisesta en usko että voi eheytyä kokonaan. Aina tulee tulemaan triggauksia, joka päivä vähemmän.

Mietin miksi sen sanon. 

Onko se joku mantra minulle. 

Onko se niin että haluan tuntea että olen kokonaan eheä niin että voin tuntea olevani kokonainen ihminen.

Enkä riitä sellaisena kun olen vaikka nyt. 

Itseltäni kysyn tämän. 

Onko odotukseni itseni suhteen väärät. 

Tällaisesta "paketista" ei varmaan koskaan kokonaan eheydy. Onko sillä väliä. 

Ei, kunhan olen itseeni tyytyväinen, se on tärkeintä. Eihän ihminen ole koskaan valmis.

Miten typerä kommentti. 

Nyt voisin ärsyyntyä itsestäni, ei kannata, ihan turha energian tuhlausta.

Emme ole koskaan sama ihminen kuin eilen olimme. 

Joka päivä tulee uutta, toivottavasti lähtee myös samalla jotain turhaa elämästämme.

Tätä on tällaisen sinisen päivän mietintöjä.....

Oman tarinan kertominen Kokemusasiantuntijakoulutuksessa

 Tiistai oli sitten minun vuoroni. Tai se tuli vaikka luulin että aika oli jo loppu ja päivän esittelyt tehty.

Ennen ensimmäistä esitystä olin jo ihan paniikista omasta vaikka en ollut ilmoittanut itseäni.

Yhden tytön tarina oli niin koskettava että tuli itku. Tästäkin ymmärrän että muurini hellittää tässä jengissä, se ei ole niin paksu kun normaalisti, se tuntuu hyvältä. Kaikki tarinat ovat hyviä, jokainen osaa mielestäni kertoa sitä hyvin ja jokainen niin omalla tavalla.

Noh, sitten olikin sitten yhtäkkiä oma vuoroni.

Aloitin sen kuten olin sen ajatellut. Itsemurhayrityksestä, en itse oikein tiedä miksi siitä, ehkä koska se on aina tuntunut minusta niin absurdia teko. Vaikka nyt ymmärrän miksi sen tein, se ei vieläkään tunnu minulta. Se on aina myös tuntunut oikealta paikalta aloittaa tarinani.

Tai, ehkä se on se että elämäni , siis oikea oma elämäni, alkoi oikeasti silloin vasta. Ja varsinkin sen jälkeen kun olin muuttanut pois, ja ahdistus rupesi hellittämään. Pystyin vihdoinkin hengittämään ja  ehkä itse ajattelemaan.

Kuitenkin tunsin että kerroin ja kerroin, en ole ihan varma miten ja mistä, sitä tarinaa vaan tuli, tuntui transsimaiselta. Kun Juha näytti 5 minuuttia ajattelin että ohoh, nyt jo, olenko puhunut niin paljon jo enkä oikeastaan kertonut paljon mitään vielä. Piti päästää siihen positiivisempaan loppuosaan missä kerron että hyvin tässä menee ja että pitkälle olen päässyt, sitä toivoa muille, että älä koskaan anna periksi, luota, usko, aina on joku oljenkorsi joka on auttanut sinua eteenpäin. En halua vaan surkutella, en ole uhri, tai emme ole uhreja, olemme selviytyjiä. Se on selvää

Tuntui kun olin omassa kuplassani, ei pelottanut muiden reaktioita tai kritiikkiä, olin oman panssarin sisällä. Menin istumaan enkä oikein tiennyt mitä muut ajattelivat, sitten joku sanoi minulle jotain hyvää ja sitten toinen ja kolmas. Oli epätodellinen olo. Olin kertonut tarinani ja sitä muut kuunteli ihan kiltisti loppuun asti ja sitten vielä tuli kehuja. Olin vielä zombie kun  mentiin autolle. 

Siellä sain halauksen siitä kaverilta joka tulee kyydissäni ja rupesin siitä melkein itkemään, toinen autojengiläinen oli vähän huolissaan minusta ja kysyi olenko minä ok, ja että saan mielellään olla häneen yhteydessä illalla jos tuntuu vaikealta. Miten hyvin hän minut näki. Vautsi.

Elän ihme aikaa, ihmeellisten ihanien ihmisten kanssa. 

Käsittämätöntä

Terapia sessio , keho päästää irti muistoista

 Huh, oli aika hurja maanantai ja tiistai.

Maanantaina menin terapeutille, oli tunne että jotain on ollut nousemassa. Niin kuin olikin. Itse luulin että se olisi sukulaisten taas kerran tylsän käyttäytymisen minua kohtaan mutta sitä se ei ollut.

Se oli kehoni kantama muisto itsemurhayrityksen fiiliksestä. Kehoni muisto siitä miltä tuntui olla umpikujassa elämänsä kanssa. Silloin kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää itsemurhan.

Käytiin ensin läpi eri triggauksia joita on noussut viimeisten viikkojen aikana eikä niistä oikein mikään noussut enempää kuin toinen. Terapeuttini pyysi sulkea silmät ja antaa kehon kertoa missä on jotain. Meni vähän aikaa sitten tunsin niskassa pientä kipua ja kihelmöintiä. Sen jälkeen tunsin, miten nyt selitin sen, niin kuin harmaa musta pilvi tai täkki joka ulottui alaselästä päähän asti. Välillä tunsin päässä pistoksen , se tulee usein kun tiedän että työstän jotain.

Kurkussani tunsin jonkun tyyppisen kuulan joka tukki puhumista siis ääntäni. Kuula oli kiinni siinä pilvessä niskasta. 

Olin sen tunteen kanssa, pikkuhiljaa ymmärsin että se oli se kehotila missä olin ollut juuri ennen itsemurhayritykseni. Oli ihan tyhjiö, sinä, ilman ulostietä. Suru nousi, kehoni oli lamaantunut. Jäin tähän olotilaan, terapeuttini rupesi puhumaan ääneen samalla tavalla kuin silloin kun teemme emdr tai taputusharjoitus. Vahvasti ja napakasti sanoi ääneen lopussa että voin päästää tästä muistosta irti, en sitä enää tarvitse.

Olin vielä vähän aikaa näin, kunnes kehoni alkoi rentoutua ja aloitin hengittää taas. En ollut edes huomannut että olin niin jännittyneessä tilassa etten hengittänyt. Dissosiaatiotuntemuksen tulivat samalla, pään pyörintä, jalkojen kihelmöinnit ja sumufiilis. Pahoinvointia oli ollut koko ajan.

Itkin. Taas. Helpottava tunne kehossa ja mielessä.

Taas iso askel eteenpäin.

Tunne on myös taas kun olisi mennyt lihamyllyn läpi ja se on aina mahtava. Teidän että olen elossa ja että pääsin eteenpäin.

Kiitin tästä ihanuudesta taas kerran terapeuttini ja aina nauraen, koska mitä raskaampi ja lihamyllysessio sitä parempi. 

Hän on ihan paras.

 

Oman tarinan esittely koulutuksessa

 Viime tiistaina tuli sitten se päivä kun ensimmäiset kaksi esittelivät tarinansa 5-10 minuuttia.

Sitä ennen käytiin vähän läpi eri asioita mitä olisi hyvä muistaa kun kertoo tarinansa.

Vaikka tiesin jo että tämä koulutus on hyvä, niin nyt se oikeasti tuntui aivan mahtavalta. 

Esittelyrima tippui todella paljon. Se että ensinäkin kerron tarinani kokemusasiantuntijana kertoo sen että se on oma tarinani, omasta elämästäni ja omista kokemuksistani joten en esittele jotain missä minun on pitänyt oppia tietotaidon ja esitellä sitä experttinä. 

Minulle annetaan anteeksi jos haparoin, itken, etsin sanoja, mietin jne tämä on oma tarinani joka voi tuntua, varsinkin alussa, vaikeata kertoa mutta saan kertoa sen juuri niin kuin minulle tuntuu hyvältä.

Koulussa opin miten rajaamaan, esittelemään ja olemaan varsinkin oma itseni. 

Tämä on ihan mahtavaa.

Kuuntelin molempia esittelijöitä ja opin paljon, oman tarinani hahmottelu alkaa tulla. Onneksi en ollut kuten usein ennen, ensimmäinen esillä, niin että se sitten on tehty. Muutin tapojani, pysäytin käteni ja kuuntelin muut. Olen siitäkin tyytyväinen itseeni.

Koko tämän kohta kahden kuukauden aikana olen tunnistanut että jotain sisässäni ja ajatusmaailmassani muuttuu, hiljaa ja hitaasti. En tiedä mikä se on, tuntuu hyvältä, annan sen tunteen tai tunteet tulla hitaasti mutta varmasti

Sukukäyttäyttymiset

 Viime viikon aikana tuli niin paljon triggauksia että pääni meni sumuun, ja rupesi pyöryttämään. 

Se on dissosiaation merkki. Sitä ei ole ollut näin vahvana pitkään aikaan. Kun vähän mietin niin ymmärrän hyvin mikä tämän triggaa. Olen ollut enemmän tekemisissä sukulaisten kanssa jossa vanhat käyttäytymiset ja ajatukset liikkuvat vielä.

Menen vanhaan muottiin vanhasta tottumuksesta. Reagoin, kuuntelen ja vastaan kuten ennen, ja se laittaa pääni pyörimään koska tunnen että tämä tapa on väärä. Siis väärä uusi minääni kohtaan, missä olen korjannut vanhoja huonoja käyttäytymisiä. 

Yksi isoin on manipulaatio, joka on hyvin vahvana suvussamme, patriarkaalinen ajattelutapa, sekin on vahva, naisten vähätteleminen, sarkasmin käyttäminen, hiljentyminen (siis ei enää vastaa kysymykseen), Se että asioita kuuluu jättää sellaisina kun ne ovat aina olleet suvussamme, muutokset ovat vaikeita. Meillä on suvussamme kaikilla hyvin vahva lokeroitu paikka jota on muovattu lapsesta asti, siis vanhempamme, isovanhempamme ja muut sukulaiset. 

Emme oikeasti kysy koskaan miten joku voi, kuitenkin olemme suvussamme hyvin ylpeitä siitä miten me autetaan ja tuemme toisiamme. Pöh.

Nojaa, olen kyllä hyvin kiitollinen siitä että sain lainata rahaa 92 laman aikana, oli helppo kun kassassa oli rahaa eikä kukaan sitä sillä hetkellä tarvinnut. Hmm, jos en olisi sitä saanut niin potti ulosotossa olisi vaan ollut isompi ja korot sitä mukaan, pitempi takaisinmaksu.

Se että olisimme kasvaneet pois näistä kaavoista tai muuttuneet iän mukana, ei ole mahdollista meidän suvussa. 

Olemme puhuneet ystävieni kesken siitä miten muutumme eri lailla kun joku vanhemmistamme kuolee, joskus se on parempaan suuntaan, joskus taas pahempaan suuntaan. Tässä jo huomaamme miten   olemme kiinni vanhemmissamme, vaikka emme sitä huomaa.

Onko tämä läheisriippuvuutta, luultavasti.

Vaikeinta on tietää että minäkin kannan nämä huonot käyttäytymiset. En huomaa miten olen itse ollut tai mitä olen tehnyt omille lapsilleni. Peili ei useimmiten toimi ja se pelottaa minua. Olenko ollenkaan parempi kuin vanhempani ja sukulaiset. Se kalvaa minua.

Turvallisuus ja luottamus

Nämä kaksi hyvin tärkeätä asiaa eivät olleet lapsuudessani, oikeastaan siihen asti kun täytin 20 v ja muutin  pois .

Nyt olen ollut neljänä päivän Kokemusasiantuntija koulutuksella ja tästä ryhmästä ja paikasta se alkaa pikkuhiljaa nousta jostain sisältäni. 

Ryhmässä on hurjan turvallinen olo, siis turvallista olla.

Tässä pystyy pikkuhiljaa uskaltamaan avaamaan sisintä joka on ollut niin hyvin piilossa ettei ole itse sitä edes osannut etsiä. Tätä on vaikeata avata koska en tiedä oikein miltä minusta tuntuu. 

Suurin tunne on helpotus ja kiitollisuus että olen vihdoinkin jossain turvassa ja että voin luottaa joka ikiseen henkilöön tässä paikassa ja ryhmässä. Ihan ihme juttu. 

Terapeutin luona on tietysti ollut  turvassa ja luottamus on ollut 100 prosenttinen, se on mahtavaa, tämä on kuitenkin terapian ulkopuolella. Oman kuplani ulkopuolella, jokapäiväisen elämän puolella. 

Jotain tapahtuu sisälläni jota en ymmärrä, annan sen siis tulla omalla ajallaan. 

Hyvä tunne tämä kuitenkin on joten annan tulla...