Nyt olen vaan

 On ollut hurja kevät. Terapiassa on avautunut paljon.

Pari viikkoa sitten sain purettua väärän ja oikean rakkaussuhteeni isääni. siinä oli mukana väärä ja oikea suhde seksiin myös.

Aika selvää että tämä on ollut iso ristiriita.

Meillä sekä isä-tytär rakkaus joka voi olla ainoastaan vanhemman ja lapsen välissä. Sitä hän käytti hyväkseen tietoisesti tai ei, sitten oli minussa herätetty seksuaalinen tarve josta tuli tapa jolla minä sain isän rakkautta joka oli väärää..

Piilotettu muisti (lapsi) oli esillä, odotti aikuista minääni ottamaan hänet vastaan, tullakseen kuuluksi ja nähdyksi. Vieressäni oli terapeuttini tukenani kuten aina kun on ollut iso ja vaikea avaaminen. 

Sain avattua solmun ja eritelty asiat, kehoissa kannettu muisto on nyt sydämessäni muiden muistojen kanssa. Turvassa ja hyvässä hoidossa aikuisminäni kanssa joka eheytyy turvallisesti joka kerta.  

Tunsin rauhan laskevan ja tunsin myös isäni vieressäni, vapautuneena, ylpeänä ja iloisena että hänkin pääsi irti taakastaan. Nyt on taas vanha sukutaakka lopetettu. Tunnen sen hyvin vahvasti ja olen itsestäni hyvin ylpeä ja iloinen.

Olo sessiomme jälkeen oli sen verran uupunut että kesän yli menen sulattelemalla asiaa ja olemalla vain. 

Olenkin ollut nyt maalla ensin nuorten kanssa, nyt pari päivää Leena ystäväni kanssa. Opettelen olemaan touhuamatta liikaa täällä, koska täällä on aina vaikka mitä, mitä voi tehdä haluttaessa. Leena kanssa oli hurjan ihanaa olemista. 

Touhuaja Leena oli poissa ja olimme vain. Perjantai tuntui siltä että molemmat käänsimme uuden sivun elämässämme. 

Uuden alku 

 ps.  mietin että isäni on voinut olla dissosioitu kun hän teki kaiken minulle koska itse en muista asioita, sanoja ja tekoja mitä olen tehnyt omille lapselleni. Voiko dissosioida tekojen yhteydessä, en tiedä. Se olisi minusta loogista ja sellitäisi paljon.

Haluanko/tarvitsenko avata kaikki muistot?

 Pelkoni ovat taas täällä, kuten aamu kehojännitykset. Vaikka mielestäni nukuin sikeästi 9 tuntia viime yönä, niin tuntui kun olisin ollut lihamyllyssä koko yön. 

Tai juuri ajassa kun olen herännyt, enkä vielä avannut silmiäni. Se on se pahin paikka. 

Heti kun avaan silmät niin olen aikuinen minä, olen läsnä ja pelot häviävät taas maton alle, tai minne lie , jonnekin kehon piilopaikkaan missä ovat olleet lapsuudesta asti.

Kävin tänään taas terapiassa, ja paljon asioita selvisi, sain taas ymmärrystä siitä miten kehoni toimii.

Miksi jämähdän, miksi tulee kipuja yhtäkkiä jonnekin. Sain myös lisää työkaluja ollakseni kaikkien pelkotilojeni kanssa.

Varsinkin yksin, yöllä , pimeällä ja varsinkin hiljaisuudessa. Silloin olen kaikesta valppain. Sen takia olen mieluiten kaupungissa omassa paikassani missä on tosi paljon ääntä, varsinkin yöllä. 

Sitten taas mietin sitä, että täytyykö minun tietää mitä tapahtui neljän seinän sisällä, ensimmäiset 8 vuotta elämästäni. 

En tiedä. Kehoni luulen säätelee sitä mikä on minulle parhaaksi ja jos se on muisti on tarpeellinen niin se avautui muuten ei. Ja se on minulle ok.

Minulla on elämä elättävänä.

Taas terapiaa

 Olen kyllä kiitollinen että minulla on niin loistava ja joustava terapeutti. Aina saan ajan jos vaan tarvitsen, nyt vasta tajuan miten valtava asia tämä on. 

Se että onko minulla varaa siihen, niin kyllä, se on yksi asia johon löydän vaikka mistä rahaa, ja tähän asti se on onnistunut. Se että jossain vaiheessa, kun minulla oli tositosi tiukkaa, niin hän antoi minulle pidennetyn maksuajan, ihan hiukeetta. Olen kyllä niin onnen lapsi.

Tällä kertaa käytiin kaivelemassa tosi syvälle taas. Löydettiin 7 v piilotetun fiksaaja lapseni. Hän oli piilossa kulman takan ja tunsin että hän oli jo jonkun aikaa ollut odottanut aikuista minääni. Hän antoi heti kätensä kun kurkotin oma kättäni häntä kohtaan. Minua rupesi itkettämään ja nytkin minua itkettää. 

Kohdattiin yhdessä , vanhempani, ja hän oikein huusi että he olivat tosi paskoja vanhempia, eivät pystyneet hoitamaan lasta, eivät olleet ollenkaan kartalla, ihan idiotteja. Sitä kyllä äitini aina sanoi meille, että hän ei ole oikein pikkulasten vanhempi. Sitten olemme ok, kun olemme isompia, hänelle se tarkoitti että hän pystyi puhumaan meille kuten aikuiset, ja kaataa koko hänen paskansa meidän niskaan. Isä oli useimmiten poissa töissä, kierteli suomen rannikkoa korjaamassa venetekniikkaa. Ei hänkään ollut ihan tervejärkinen. En minä muista mitään, minkälaista oli neljän seinän sisällä ennen kuin täytin noin 9-10 vuotta, vanhemmat olivat eronneet ja asuimme kerrostalossa Töölössä missä serkut ja täti asui. Hän oli minulle turvallinen. 

7 v lapsen kiukku nostaa päätänsä vieläkin. se on ihan ok. Turvallinen aikuinen minä on tässä vieressä, olemme yhdessä ja silloin on turvallista ja hyvää vapauttaa kantamukset.

Pelko ja häpeä

 Minulla nousi tänään häpeä ja pelko.

Olin luvannut työkeikan ja lainannut rahaa yhdelle hyvälle ystävälle. Se alkoi jo viime syksynä.

Siihen asti ystävyytemme oli helppo ja luonnollinen. Heti kun tuli ensin raha niin ystävyyden luonne muuttui ja se ei enää tuntunut niin mukavalta ja kivalta, en sitä heti hoksannut . Sitten kun vielä tuli työkeikka lupaus sen päälle niin ystävyyden luonne muuttui kokonaan. Ahdistuin.

Ystäväni ei varmasti hoksannut tekevänsä näin minulle, hän on hyvä ihminen, hän kantaa kuitenkin vielä huonoja käyttäytymismalleja jota laukeavat kun tapaa minunlaisen ihmisen joka kantaa vielä vanhaa. 

Nyt peruutin keikan ja jo aikaisemmin olin ilmoittanut etten pysty enää lainaamaan rahaa.

Minulla nousi häpeä, huono omatuntu ja ahdistus. 

Mietin miksi.

Koska en halusin olla miellyttäjä, koska halusin pitää huolta, olla kiltti, totella ja nyt vasta tajuan että tämä on se grooming mitä minulle on lapsuudessani tehty. Menen siihen ihan automaattisesti, etten edes huomaa että teen vastoin kaikkia omia toivomuksia, hyvinvointia jne

Minut voi helposti hyväksikäyttää. 

Ei enää niin helposti. 

Huomaan huonot käyttäytymistavat nopeammin kun ennen ja teen itsenäisiä , minulle hyviä ratkaisuja , myös nopeammin.

Hyvä minä

Pelko istuu kuitenkin kivenä vatsassani. Mitä jos hän tulee tekemään minulle jotain pahaa. Nyt kun en pidä sanani, kun petän hänet, kun en tee kuten olin luvannut jne..

Se on pieni pelokas lapseni joka kokee sen, aikuinen minä on vieressä ja sanoo ettei mitään tule tapahtumaan.

Meidän äänemme, tapaaminen Scandic Hotelissa

 Olin ensimmäistä kertaa mukana tapaamisessa missä meitä hyväksikäytettyjä selviytyjiä oli 18 .

Tapahtuma tai tapaaminen oli hyvä, meitä kuunneltiin, mikä on se tärkein asia. 

Kuitenkin minua jäi kaivertamaan jotain, en vaan ihan tiedä mikä.

Ehkä se että aikaa oli aika vähän, tai se ettei laitettu konkreettisesti rajoja siihen ettei mennä omien tarinoiden kertomiseen, muuta kuin faktana.

- minkä ikäinen olit, kuka oli tekijä ( siinä on kuitenkin ero onko oma setä tai isä, siis lähisukulainen tai lähiperhe) .

- Yksi tärkein kysymys on se että muistiko kaiken koko ajan siitä kun hyväksikäyttö alkoi tai tuliko muisti vasta myöhemmin.

Niin usein minulle on sanottu, miksi et kertonut silloin kenellekään, viimeistään silloin kun yritit itsemurhan ollessani 19 vuotias. Vastaus on helppo, ei muistanut, olin dissosioinnut muistot joka avautui minulle vasta 49 vuotiaana. 

Miten vaikeata se on ymmärtää.... !!!!

Toinen kysymys on se mitä monet eivät myöskään ymmärrä, varsinkin kun on kyse omasta vanhemmasta, on se että lapsille tämä käytös on normaalia, eikä se tule avaamaan tätä tietoa jollekin josta voi tulla harmia omalle vanhemmalleen.

Lapsella on vain omat vanhemmat, ei se halua olla syypää siihen että se a) jää yksin b) huostaanotetaan c) että se oli hänen syynsä että isä tai äiti joutuu vankilaan. 

Mietin usein miten voisi lähestyä lasta eri lailla, turvallisesti, niin että hän tietää että tekee oikein . Ainakin se että koko perheelle pitää saada tukea. Myöskin tekijä. Olen itse varma että tekijällä on taustalla useimmiten samanlaista hyväksikäyttöä tai muuta traumaa pohjalla, niin että se tekee samaa eteenpäin. Tekijällä voi myös olla dissosioitu muisti, eikä tekijä edes muista sitä itse, eikä ymmärrä omaa tekoaan.

En puolusta missään nimessä tekoa, minusta on tärkeätä ymmärtää taustan. Tekijä on ollut liian heikko.

Katsoin osan Precious leffasta, ja se on kun minun tarinani, vaikka en usko että äitini oli samassa huoneessa kun teot tapahtuivat, olen vaan varma että hän aavisti ja laittoi silmät kiinni kun ei voinut muuta. 

Enää ei nämä leffat tai tarinat triggeröi minua kuten ennen ja se tuntuu tosi hyvältä. 

Hyvä on että näitä tapaamisia on, ja että asioita avataan ja niistä keskustellaan. Toivoisin enemmän faktamaista keskustelua ilman draamaa, se toisi esille sen että tällaista tapahtuu ja on aina tapahtunut, että nämä teot ovat hyvin usein sukutaakkoja, joita on kannettu kauan perheissä. 

Elokuu 2023

 En tiedä mitä kirjoittaa, mikä on harvinaista. Normaalisti sanat vaan tulevat ja annan tulla. 

Nyt on pää täynnä kaikenlaisia ajatuksia, tuntemuksia, kiitollisuus on ehkä vahvin. Kiitollisuus siitä että minulla on niin monipuolinen elämä. 

Jokaisena päivän tunnen meneväni askeleen eteenpäin vaikka en tekisi mitään, vaikka en edes menisi ulos, vaikka katsoisin Yle areenasta Father Brownin kaikki 10 osaa pyjamaksessa ja söisin voikkareita koko päivän, en imuroi vaikka lattia on täynnä kissan ja koirankarvoja.... 

Se tarkoittaa että kuuntelen itseäni ja haluan olla yksi, haluan olla tekemättä mitään, haluan olla vaan. 

Ennen vanhaan minulle tuli useimmiten huono omatunto siitä etten "tee" mitään. 

Olenhan fiksaaja, aina korjaamassa, tekemässä, soittamassa, kirjoittamassa, fiksaamassa eniten. Jossain vaiheessa sain ahdistuksen koko sanasta ja tekemisestä. Nyt osaan kuunnella itseäni. Olen hyvä fiksaamaan, tiedän sen, se ei ole vaan opittu asia, tykkään siitä ja olen siinä hyvä.

Nykyään kuuntelen ensin että onko tämä tekeminen hyvä, onko arvojeni mukaan, teenkö sen vaan miellyttääkseen muita kuten usein tein ennen, saanko siitä hyvä olo ja iloa .

Ilo on ja hyvä olo on minulle tärkeintä tällä hetkellä. Jos itse voin hyvin, pystyn jakamaan iloa ja hyvää oloa paremmin ympäristölleni. 

Näin helppoa se on <3

Kohta menossa Diakonissalaitokseen korttelijuhlaan missä olen mukana kolmatta kertaa tekemään vapaaehtoisen Tarot tulkintoja. 

Siitä tulee hyvä olo 

Kohdattu, kokemusasiantuntijan roolissa

 Luulin että pääsisin tämän koulutuksen mukana vihdoin kertomaan tarinani helposti ja avoimesti kaikille ja minua kuunneltaisiin vihdoinkin.

Esittely on myös vähemmän pelottava , tarina kertoo Dissosiaatiosta  ja nimi on tietysti Sisäisen liskoni tarina.

Ei kannata luulla,  se on spekulaatio mitä toivoo.

Olen kyllä kertonut tarinani Hyrian koulussa, netissä pari kertaa ja pari viikkoa sitten miesryhmälle Stop Huumeissa. Olen niistä tosi iloinen ja kiitollinen, aina askel eteenpäin.

Kuitenkin olen ollut asiantuntija pari kertaa yrittäjänä, ja varsinkin toiminimisellaisena. Yhden kerran Auroran katkolla ja toinen kerta Laakson sairaalan katkolla Fattaluutana. Tämä oli tosi kivaa.

Viime viikolla sain ensimmäiset esittelykeikka, mutta ihan eri asiasta kun olin ajatellut itse.

Kerroin siitä miten minut otettiin vastaan lapseni äitinä eri paikoissa. Matka kesti 7 vuotta ja siihen sisältyi kolmannesta luokasta koulun kuraattori, perheneuvola, lasten psykiatrinen poli, nuorten psykiatrinen poli, lastensuojelu, lastenlinna, lasten sairaala, syömishäiriökeskus ( yksityinen, poliisi jne . 

Tähän pyysin tietysti lupaa nuorisoltani, se on oikeasti hänen tarinansa, mutta hän sanoi että siitä vaan, onhan minulla tästä oma tarinani, mikä on totta.

Miten minut on kohdattu näissä kaikissa paikoissa.

Avattuani tämän 60 Laurean sosionomi opiskelijalle sain valtavasti hyvää palautetta. Tuntui epätodellista, ihme etten ruvennut itkemään. Molemmat Lehtoritkin kehuivat ja olivat tosi tyytyväisiä.

Nyt vasta tajusin että tämä on paljon tärkeämpi kertomus kun omani.

Miten sinua kohdataan kaikkialla. Miten sinua kuunnellaan ja uskotaan.

Sehän on se tärkein.