Meidän äänemme, tapaaminen Scandic Hotelissa

 Olin ensimmäistä kertaa mukana tapaamisessa missä meitä hyväksikäytettyjä selviytyjiä oli 18 .

Tapahtuma tai tapaaminen oli hyvä, meitä kuunneltiin, mikä on se tärkein asia. 

Kuitenkin minua jäi kaivertamaan jotain, en vaan ihan tiedä mikä.

Ehkä se että aikaa oli aika vähän, tai se ettei laitettu konkreettisesti rajoja siihen ettei mennä omien tarinoiden kertomiseen, muuta kuin faktana.

- minkä ikäinen olit, kuka oli tekijä ( siinä on kuitenkin ero onko oma setä tai isä, siis lähisukulainen tai lähiperhe) .

- Yksi tärkein kysymys on se että muistiko kaiken koko ajan siitä kun hyväksikäyttö alkoi tai tuliko muisti vasta myöhemmin.

Niin usein minulle on sanottu, miksi et kertonut silloin kenellekään, viimeistään silloin kun yritit itsemurhan ollessani 19 vuotias. Vastaus on helppo, ei muistanut, olin dissosioinnut muistot joka avautui minulle vasta 49 vuotiaana. 

Miten vaikeata se on ymmärtää.... !!!!

Toinen kysymys on se mitä monet eivät myöskään ymmärrä, varsinkin kun on kyse omasta vanhemmasta, on se että lapsille tämä käytös on normaalia, eikä se tule avaamaan tätä tietoa jollekin josta voi tulla harmia omalle vanhemmalleen.

Lapsella on vain omat vanhemmat, ei se halua olla syypää siihen että se a) jää yksin b) huostaanotetaan c) että se oli hänen syynsä että isä tai äiti joutuu vankilaan. 

Mietin usein miten voisi lähestyä lasta eri lailla, turvallisesti, niin että hän tietää että tekee oikein . Ainakin se että koko perheelle pitää saada tukea. Myöskin tekijä. Olen itse varma että tekijällä on taustalla useimmiten samanlaista hyväksikäyttöä tai muuta traumaa pohjalla, niin että se tekee samaa eteenpäin. Tekijällä voi myös olla dissosioitu muisti, eikä tekijä edes muista sitä itse, eikä ymmärrä omaa tekoaan.

En puolusta missään nimessä tekoa, minusta on tärkeätä ymmärtää taustan. Tekijä on ollut liian heikko.

Katsoin osan Precious leffasta, ja se on kun minun tarinani, vaikka en usko että äitini oli samassa huoneessa kun teot tapahtuivat, olen vaan varma että hän aavisti ja laittoi silmät kiinni kun ei voinut muuta. 

Enää ei nämä leffat tai tarinat triggeröi minua kuten ennen ja se tuntuu tosi hyvältä. 

Hyvä on että näitä tapaamisia on, ja että asioita avataan ja niistä keskustellaan. Toivoisin enemmän faktamaista keskustelua ilman draamaa, se toisi esille sen että tällaista tapahtuu ja on aina tapahtunut, että nämä teot ovat hyvin usein sukutaakkoja, joita on kannettu kauan perheissä. 

Elokuu 2023

 En tiedä mitä kirjoittaa, mikä on harvinaista. Normaalisti sanat vaan tulevat ja annan tulla. 

Nyt on pää täynnä kaikenlaisia ajatuksia, tuntemuksia, kiitollisuus on ehkä vahvin. Kiitollisuus siitä että minulla on niin monipuolinen elämä. 

Jokaisena päivän tunnen meneväni askeleen eteenpäin vaikka en tekisi mitään, vaikka en edes menisi ulos, vaikka katsoisin Yle areenasta Father Brownin kaikki 10 osaa pyjamaksessa ja söisin voikkareita koko päivän, en imuroi vaikka lattia on täynnä kissan ja koirankarvoja.... 

Se tarkoittaa että kuuntelen itseäni ja haluan olla yksi, haluan olla tekemättä mitään, haluan olla vaan. 

Ennen vanhaan minulle tuli useimmiten huono omatunto siitä etten "tee" mitään. 

Olenhan fiksaaja, aina korjaamassa, tekemässä, soittamassa, kirjoittamassa, fiksaamassa eniten. Jossain vaiheessa sain ahdistuksen koko sanasta ja tekemisestä. Nyt osaan kuunnella itseäni. Olen hyvä fiksaamaan, tiedän sen, se ei ole vaan opittu asia, tykkään siitä ja olen siinä hyvä.

Nykyään kuuntelen ensin että onko tämä tekeminen hyvä, onko arvojeni mukaan, teenkö sen vaan miellyttääkseen muita kuten usein tein ennen, saanko siitä hyvä olo ja iloa .

Ilo on ja hyvä olo on minulle tärkeintä tällä hetkellä. Jos itse voin hyvin, pystyn jakamaan iloa ja hyvää oloa paremmin ympäristölleni. 

Näin helppoa se on <3

Kohta menossa Diakonissalaitokseen korttelijuhlaan missä olen mukana kolmatta kertaa tekemään vapaaehtoisen Tarot tulkintoja. 

Siitä tulee hyvä olo 

Kohdattu, kokemusasiantuntijan roolissa

 Luulin että pääsisin tämän koulutuksen mukana vihdoin kertomaan tarinani helposti ja avoimesti kaikille ja minua kuunneltaisiin vihdoinkin.

Esittely on myös vähemmän pelottava , tarina kertoo Dissosiaatiosta  ja nimi on tietysti Sisäisen liskoni tarina.

Ei kannata luulla,  se on spekulaatio mitä toivoo.

Olen kyllä kertonut tarinani Hyrian koulussa, netissä pari kertaa ja pari viikkoa sitten miesryhmälle Stop Huumeissa. Olen niistä tosi iloinen ja kiitollinen, aina askel eteenpäin.

Kuitenkin olen ollut asiantuntija pari kertaa yrittäjänä, ja varsinkin toiminimisellaisena. Yhden kerran Auroran katkolla ja toinen kerta Laakson sairaalan katkolla Fattaluutana. Tämä oli tosi kivaa.

Viime viikolla sain ensimmäiset esittelykeikka, mutta ihan eri asiasta kun olin ajatellut itse.

Kerroin siitä miten minut otettiin vastaan lapseni äitinä eri paikoissa. Matka kesti 7 vuotta ja siihen sisältyi kolmannesta luokasta koulun kuraattori, perheneuvola, lasten psykiatrinen poli, nuorten psykiatrinen poli, lastensuojelu, lastenlinna, lasten sairaala, syömishäiriökeskus ( yksityinen, poliisi jne . 

Tähän pyysin tietysti lupaa nuorisoltani, se on oikeasti hänen tarinansa, mutta hän sanoi että siitä vaan, onhan minulla tästä oma tarinani, mikä on totta.

Miten minut on kohdattu näissä kaikissa paikoissa.

Avattuani tämän 60 Laurean sosionomi opiskelijalle sain valtavasti hyvää palautetta. Tuntui epätodellista, ihme etten ruvennut itkemään. Molemmat Lehtoritkin kehuivat ja olivat tosi tyytyväisiä.

Nyt vasta tajusin että tämä on paljon tärkeämpi kertomus kun omani.

Miten sinua kohdataan kaikkialla. Miten sinua kuunnellaan ja uskotaan.

Sehän on se tärkein.

Kaikki tekevät joskus virheitä

 Kukaan ei ole täydellinen. Onneksi.

Sanotaan että virheistä oppii, sekin on toivottavasti totta. Jotkut eivät halua tai pysty näkemään omia virheitä. Varsinkin jos joku siitä huomauttaa. 

Kannattaisi kuitenkin aina pysähtyä ja katsoa itseensä peilistä. Omia virheitä ja tehtyjä vääryyksiä on todella vaikeata katsoa. Se sattuu, tosi paljon. Vielä enemmän jos teet samanlaisia vääryyksiä joita sinä olet itse joutunut kohtaamaan pienenä, nuorempana elämässäsi.

Silloin luulisi että niitä ei tee, koska se on vihoviimeistä mitä tekisit toiselle ihmiselle. Näin se valitettavan useasti ei mene. 

Aika menee, kasvat aikuiseksi. Kannat mukana kaikki käyttäytymistavat ja jossain vaiheessa ne alkavat kukoistamaan sinussa. Et edes huomaa sitä. Se on sitä mitä osaat, mihin olet tottunut, et edes huomaa että ne ovat vääriä, vaikka monet sen sanoo päin naamaasi. 

Katsoa silmiin ja pyytää anteeksi, teon, sanan tai vääryyden. Sekin on vaikeata.  Kaikkea voi opetella, pienin askelin, päivä kerrallaan. 

Olemalla myös kiltti itsellesi, koska et osannut parempaa juuri silloin mutta yrität parhaasi parantaa tapojasi. 

Yritän olla kiltti itselleni

 Riippuen siitä miten katson viimeiset kaksi vuottani niin voin itse valita miten haluan sen nähdä.

Viimeiset kaksi vuotta on ollut varmasti yksi rankimmista vuosista jonka olen läpikäynyt. Työn loputtua, lopetin hoitamaan äitini, annoin veljeni ottaa koppi siitä. Lopetin muunkin hoitamisen , aloin voida pahoin ja sain stressiä kaikenlaisesta "fiksaamisesta" joten ilmoitin kaikille etten enää hoida mitään. se on ollut hyvä ja vaikea asia, minä, joka tykkään hoitaa.

Sain onneksi Sylvin, joka hoiti minua ulkoiluttamalla minua ja pitämällä minulle seuraa ja antamalla minulle päivän rutiinit, ne ovat vielä onneksi hyvin hallussa.

Otin ehkä näin jälkikäteen liian paljon saman vuoden sisälle. Tukihenkilökurssit, kokemusasiantuntijakoulutus, ryhmissä mukana oleminen ( naisten linja, naisten kartano) , Mielenterveyskurssi, Laurean kurssi jne..

Kaikki nämä ovat kuitenkin trigganneet minua ja muistoni jollain lailla, monet negatiivisesti ja minulle on noussut samat tuntemukset kun nuorena. Hylkääminen, ei kuunteleminen, ei kunnioitusta, vähätteleminen ja paljon muuta. 

Onneksi ero siihen aikaan on se että nyt tiedostan kaikki nämä huonot käyttäytymiset itseäni kohtaan. Tai monet.  Annan palautetta jos tiedostan että siihen on mahdollisuus. Se tarkoittaa  että vastapuolella on vetäjä tai opettaja joka kuuntelee. Testailen ja jos ei toimi niin annan olla. Onneksi on paljon fiksuja ja viisaita ihmisiä.

Kuitenkin olen laittanut itseni ja muistoni likoon. Hyvällä ja pahalla. Se on ollut raskasta mutta hyvin korjaavaa. Olen vahvistunut entisestään, vaikka nyt itsekseni ilman terapeuttia. Olen ollut terapeutti itselleni. 

Pysähdyn usein ja mietin mikä tunne minulta nousi nyt. Aina en siihen pysty mutta yritän.

Joskus on häpeä, joskus toivottomuus, yksinäisyys, surkeus ja paljon muuta. Kun olen sen kanssa vähän aikaa niin usein ( ei aina) huomaan että se onkin se vanha tunne. Joskus se häviää nopeammin, joskus hitaammin ja joskus se jää muhimaan. Silloin puran sen joko kirjoittamalla, ystävän päälle ( ilmoitan että puran, eikä tarvitse kantaa... :) tai sitten menen terapeuttini luokse.

Joskus se on jäänyt päälle moneksi päiväksi. Silloin kehoni särkee, mieleni on maassa ja nukun huonosti. Näen aika hurjia unia. Viimeksi löysin youtubesta Ram Dass esityksen "miten rakastaa itsensä". Välillä hänet on vaikeata ymmärtää mutta ei se mitään. Tärkeintä että hän sai minut nauramaan itselleni ja omalle egolleni joka on niiiiin dramaattinen. Se sai minut purskahtamaan nauruun. Jotain puhdistui ja olo oli taas kevyempi.

Itsensä peiliin katsominen on ollut vaikeinta. 

Olen niin hirvittävän itsekriittinen. 

Tällä hetkellä kestän hyvin huonosti negatiivisia ihmisiä. Luulen usein että se on itsestäni kiinni, yritän olla iloisempi ja yritän liikaa  ( varsinkin omaa nuorisoa kohtaan) niin että muutun epävarmaksi ja vääräksi.... 

Niin, yritän liikaa. Se ärsyttää minua tosi paljon. Miksi en anna itselleni luvan olla. Ei koko maailma parane siitä että minä yritän olla kiltti ja iloinen.... grrrr... nyt minua alkaa naurattamaan 

Kiltti ja suvaitsevainen itselleni. Juu, ja kunnioitus itseäni kohtaan, se on tärkeintä. 

Olen tietoinen että minulla on ympärilläni ihan valtava kasa ihania ihmisiä jotka haluavata minulle vaan parasta ja rakastavat minua. Siihen keskityn 

Ihme aika, paska fiilisaina välillä...

 Elämä tuntuu tällä hetkellä vuoristoradalle.

Välillä olen tasapainossa omien tuntemuksien ja tunteiden kanssa, heti perään tuntuu että kaikki vanhat ajatusmallit, kivut, muistot, huonot käyttäytymiset, vihat, loukkaukset ja ahdistus on päällä.

Vanha lisko on herännyt eloon taas.  

Tunnen olevani 12, eiku 15, eiku 18 , eiku 19 v taas. Rintani on tukossa, itku on lähellä, raastava tunne ja jännitys on  koko kehossa.

Haluan huutaa, potkia, oksentaa, repiä itseäni.... inhottava tunne. 

En kuitenkaan tunne olevani hullu tai toivoton kuten silloin ennen vanhaan. 

Kehostani nousee vaan tällä hetkellä inhottava ja tuskainen olotila johon en löydä ratkaisua. 

Sitten yhtäkkiä kaikki on taas ok, tunnen olevani tasapainossa ja hyvässä hapessa itseni kanssa. Saan ihania viestejä ympäri maailmaa, parhaat ystävät tukevat, kuuntelevat ja kannustavat. Oloni rauhoittuu taas.  Luottamus elämään on takaisin taas. Uskon että asiat järjestyvät parhaimmalla  mahdollisella tavalla. 

Kehoni reagoi tähän viimeiseen lauseeseen ja minulle tule halu oksentaa. Kehoni ei selvästi ole samaa mieltä. 

Päänsärky nousee, olkapäät, vatsa ovat ihan jännittyneitä, alaselkä ja lonkat särkevät , etureiteni kihelmöivät.

Kuitenkin tämä sanojen ja tunteiden kirjoittaminen ja lukeminen auttaa. tuntemukset siirtyvät vähän kehoni ulkopuolelle ja eivät tunnu olevan kokonaan päälläni tai sisälläni. 

Ymmärrän myös että en ole tippunut takaisin samaan jamaan missä olin 13 vuotta sitten kun avasin lapsuuden traumamuistot. Silloin olin shokissa.

Ehkä tämä on jälkimaininki. Tiedän vaan että tämänkin läpi on mentävä vaikka tuntuu tosi paskalta eikä tiedä oikein minne päin mennä

Pienin askelin ja päivä kerrallaan.

En tiedä

 En tiedä  missä menen sen takia olen vain.

Kuitenkin tunnen että olen tekemässä juuri sitä mitä minun kuuluu tehdä, siis ei mitään ja että olen oikealla polullani vaikka en tiedä mitä teen.

Kuulostaa tosi hassulta. Pöjlältä suoraan sanoen. 

Ihan kun puusta pudonnut. Kehoni on puhki taas kerran vaikka toissa päivän olin energiaa täynnä puntiksella ja hirveästi menossa keilailemaan tänään mutta ei, nyt en mene minnekään. 

Tyhjensin pakkaseni vähän eilen, siellä oli paljon peuran sisäelimiä . Maksan paistoin, tein siitä tahnan johon laitoin vähän konjakkia ja aion käyttää tätä ensi joulun pateeseen. 

Tyhjensi D aseman pakkasen ja kaapit myös eilen ja tein kaksi isoa kattilaa pastaa ja riisi vege pataa.

Nyt kun luen tämän niin taidan ihan oikeasti tyhjentää ja siivota kaappejani ja muidenkin samalla :)

Hyvä niin. 

Tämä maailma tarvitsee kunnon siivouksen. 

Tarvitsemme hyvät tavat ja maalaisjärki takaisin, se ainakin.

Onneksi löydän ja minuun elämääni tulee koko ajan ihania ihmisiä jotka ovat hyviä. 

Ollessani Sylvin kanssa ulkona tänään niin yksi romaanilainen pariskunta tuli kysymään tietä Saalem seurakunta talolle. 

Muistin hetken päästä ja kävelin niiden matkassa jonkun aikaa ja he kertoivat että olivat Seinäjoelta ja tekivät paljon hyvää Ukrainaan. Niillä oli jo yhteispartnereita siellä 80 luvusta joten kontaktit oli olemassa ja saavat paljon hyvää tehtyä. 

Tuntui tosi mukavalta jutella niiden kanssa.

Toivoa on