Uusi tie

Vaikka olin shokissa ja sumussa niin jollain tavalla olin helpottunut.

Kaikki ihmeelliset tuntemukset, pääpyörimisiä, masennuskohtauksia, ihmeellisiä kipuja eripuolilla kehoa  jotka tulivat aina välillä elämääni ja kehooni ja joista olin käynnyt psykiatrin, terapeutin, eri lääkäreiden luonna saamatta mitään apua oli vihdoinkin saannut syyn.

Ja tärkein, sain syyn miksi olin yrittänyt itsemurhan.

Terapia oli juuri sopiva minulle, sain heti apua miten pärjätä yksin pelkojeni ja shokkitilani kanssa, miten pysyä ikkunan sisällä saamatta psykoosin. Miten ylipäätänsä pärjätä tällaisen asian kanssa. Kerrankin tunsin saavani oikeanlaista apua ja joku joka ymmärsi ja joka oli osaava.

Meni pari kuukautta ja tajusin että en pystynyt olemaan enää kotona mieheni kanssa. Tulehtunut yhdessäolo ei auttanut tai tukenut eheytymisprosessiani. Ymmärsin että minu  piti saada olla rauhassa ja sitä en ollut yhteisessä kodissamme.

Löysin toukokuussa isomman yksiön kalliossa ja ilmoitin miehelleni että muutan sinne väliaikaisesti, tai niin kauan kun tarvitsen eheytymiseeni. Hän ei ollut siitä olenkaan tyytyväinen mutta ei voinut muuta kuin suostua.

Olimme vielä kesän yhdessä maalla, muutin pois elokuussa viikkoa koulu  aloittamisen jälkeen. Lapset olivat viikkovuoroin luonani ja olimme hankkineet kissan maalta joka asui enimmäkseen minun luonani.

Sain onnekseni enemmän työvuoroja kahvilassa missä olin aina välillä töissä ja kävin terapiassa keksi kertaa viikossa. Muuta en jaksanut. Työ ja arkirutiinit lasten kanssa piti minut kiinni normaali elämässä.

Muutin isoon yksiöön. Rakennutin parven tytöille, Nuorin lapsi ja minä nukuimme sen alapuolella isossa sängyssä jonka sain veljeltäni. Monta kertaa nukuimme kolmistaan siellä, minä kahden nuorimman lasten keskellä. Kesällä meille tuli Emmy, maatiaiskissa naaapurilta.

Nyt jälkeenpäin olen hyvin kiitollinen siitä ajasta. Löysimme yhteiselon, läheisyyden, vähän keskustelutaidonja  myös mahdollisuuden purkaa huonoa oloa yhdessä. Vaikeita asioita, kun koommunikaatio oli ollut aika vähissä viimeiset vuodte. Keittiössä oli siivouskaappi jonka pidimme tyhjänä, se oli paikka minne sai mennä jos halusi olla yksin, oli vihainen tai halusi murjottaa. Sisällä oli taskulamppu ja kynä. Seinille sai kirjoittaa ja purkaa pahaaoloa, valo koska kaikki eivät tykkää pimeästä, kuten minä.


Luin aika paljon hyväksikäytöstö, erillaisia ihmistarinoita, traagisia tietysti, monet korjautuivat, ei aina kokonaan.

Joka kolmas tyttö ja joka viides poika mailmassa hyväksikäytetään.

Itkin tätä usein. Jos näin kolme pikkutyttöä kävelevän kadulla rupesin itkemään. Se oli minusta niin epäoikeudenmukaista, lapsille ei saa tehdä pahaa, ne ovat avuttomia.

Tieto avautui minulle

Olin 49 vuotias kun tieto tapahtuneesta avautui minulle. Naimisissa, kolme lasta, tein yrittäjänä aina välillä hommia kollegoilleni ja välillä itselleni. Mieheni kanssa olimme olleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta.

Olin edellisenä syksynä käynyt Rikosuhripalvelun tukihenkilökurssin ja valmistunut siitä juuri ennen joulua ja olin juuri saanut ensimmäisen uhrin jolle minä olin tukihenkilö. Nuori tyttö jonka mies oli moneen kertaan pahoinpidellyt. Tapasin hänet pari kertaa.

Menin hierontaan ja energiahoitoon Maaliskuun perjantaina 13 päivänä. Hoidon jälkeen sanoin ääneen että nyt tiedän ja tiedostan että isäni on käyttänyt minua hyväksi lapsena.

En oikein tajunnut mitä olin itse ääneen sanonut. Menin shokkiin. Tiesin että mitä juuri oli sanonut oli totta mutta samalla en voinut uskoa että se oli totta. Se oli ihan absurdia, ihan hullua. Kuitenkin tiesin että se oli totta.

Lähdin zombina kotiin, kerroin miehelleni, hän sanoi että hän auttaa ja tukee minua niin paljon kun pystyy ja osaa. Näin ainakin muistan sen, en ole ihan varma koska olin ihan sumussa, en oikein tiennyt mitä tehdä. Sain ystävältä nimen terapeutille joka oli hoitanut tällaisia tapauksia joten soitin ja sain ajan kolme viikkoa myöhemmin.

Niistä viikoista en muista oikeastaan mitään muuta kun että olin kuin sumussa.

Ilmoitin Rikun yhteyshenkilölleni tapahtuneesta. Hän sanoi että niin tapahtuu aina välillä, jollekin tämä on laukaisia joka avaa muistoja menneisyydestä. En saanut enää olla tukihenkilö ja yhteyshenkilö piti minuun yhteyttä monta vuotta tarkistaakseen miten minulla meni, olen hänelle hyvin kiitollinen.