Mitäs sitten?

Heti kun tämä tieto avautui minulle niin ajattelin heti että onkohan isäni tehnyt jotain veljelleni. Ei uskonut sitä, sillä äiti oli niin possessiivinen veljstäni ettei isäni päässyt lähelle häntä. Mutta, vuotta vanhempi sisarpuoleni, hän oli 9 v kun isäni muutti melkein heille asumaan. En tiedä, sen muistan kylläkin että hän käytti henkistä seuksuaallista Väkivaltaa häntä kohtaan. Hän oli tosi varhaiskypsä, isäni kommentoi häne kehonsa, varsinkin Hänet suuret rinnat koko ajan. Muutenkin hän kommentoi painoamme ja ulkonäkömme Koko ajan. Kotiin tultuani kerroin asian miehelleni joka sanoi että hän tulee auttamaan ja tukemaan niin paljon kun hän pystyy. Meillä oli kotiolot ollut pitemmän aikaa kireät, huomasin nopeasti ettei hän pystynyt eikä osannut tukea. Keväällä löysin kämpän ja muutin sinne elokuussa. Lapset asuisivat vuoroviikoin luonaamme. Kesä meni siihen että opin olemaan ja jarruttamaan pelkotilojen ja kauhujen tuntemukset etten menisi psykoosiin. Samalla mietin koko ajan että oliko tämä todellakin tapahtunut minulle. Isäni, jonka kanssa olin ollut niin läheisessä ja hyvässä suhteessa. Oli niin vaikeata uskoa. Itkin paljon, usein kun näin kolme tyttöä kadulla itkin. Joka kolmas tyttö, joka viides poika hyväksikäytetään. Niin sanotaan. Se että muutin yksin asumaan oli valtava helpotus, sain olla yksin paljon, ja rauhassa. Olin kuin eläin joka nuolee haavojaan. Lapset olivat suuri lohtu, niille tämä oli varmasti tosi raskasta aikaa. Kerroin niille mikä minulla oli, se oli heille ehkä helpompi ymmärtää miksi olin välillä niin kun olin. Kävin töissä, oli tosi tärkeätä olla mukana yhteisössä. Kerroin asian niille joille tuntui että voisivat uskoa. Koko tämän ajan olen ollut hyvin avoin asiasta. Vaikka olen käynnyt läpi häpeän tunteen niin en häpeä tapahtunutta. Samalla en ole kertaakaan syyllistänyt itseäni. Sen takia pystyn kertomaan tarinani, olen onnekas siinä mielessä. Mietin kenelle avaudun suvussamme ja päädyin onnekseni kertoa asian tädilleni, äidin siskolle, joka aina kuuntelee ja tietää kaikki suvun salaisuudet vaikka  ei niistä kerro. Kun kerroin niin hän sanoi helpottuneena että oli luullut että  asia oli paljon pahempi, että olin kuolemansairas, tai muuta vastaavaa. Nauroin. Samalla hän sanoi että nyt kaikki palapelit löytävät paikkaansa. Hän oli nähnyt että meidän perheessä oli jotain todella väärin. Nyt hän ymmärsi kaiken. Tämä oli minulle aivan mieletön helpotus. Joku läheinen joka sekä uskoi että ymmärsi että näin oli varmasti tapahtunut. Aika nopeasti kerroin veljelleni myös, hän uskoi myös. Olihan meillä molemilla ihan tyhjä muistipalkki meidän lapsuudestamme, emme kumpikaan muista mitään mitä oikein tapahtui neljän seinän sisällä sen 10 vuoden aikana kun meidän vanhemmat olivat naimisissa. Äiti sai tietää muiden kautta, hän tarkisti kuitenkin asian isältäni joka tietysti sanoa ettei se ollut totta, ja hän uskoi isääni.