Ensimmäinen oikea poikaystävä

Olin 15 v kun tapasin luokkakaverin kautta hänen veljensä joka oli minua 3-4 vuotta vanhempi iso nallekarju jolla oli pitkä parta, ajoi prätkällä ja oli tosi kiltti.

Hän rakastui minuun ja minusta hän oli kiva, mukava ja turvallinen, se viimeinen oli luultavasti se tärkein.

Vaikka elin aika villin nuoruuden, niin minulla oli aina tosi korkea moraali. Jäin yöksi usein poikien kanssa sohville mutta ei ollut seksiä. Se oli itsestäänselvyys minulle.

Siispä ensimmäinen poikakaverini kiltisti odotti kunnes olin valmis seksiin ja kun se vihdoin tapahtui niin olin ihmeisssään ettei sattunut eikä tuntunut oikeasti mitenkään. Muistan että jäi vähän tunne että tätäkö se on.

Olimme yhdessä vuoden, hän meni armejan ja siihen se meidän suhde loppui. Jäimme ystäviksi. Tosi mukava muisto.

Sen jälkeen oli jokunen ihastus mutta suuri rakkaus iski noin 18 v vanhana.

Ennen sitä olin käynnyt gynekoloogilla koska minulla oli niin kovat kuukautiskivut, sain minipillerit jotka auttoivat kipuihin ja myöskin ehkäisyyn. En todellakaan halunnut tulla raskaaksi ja äitini aina uhkasi että jos saan vauvan niin hän ei ainakaan sitä hoida.

 Lääkääri oli vanhempi aika ällö vanhempi mies josta m


Kävin gynekologilla vanhemman miehen luona ennen kun olin ollut ensimmäisen kerran yhdynnässä (äitini lääkäri). Muistan että hän sanoi minulle jotain mistä loukkaannuin, laitoin muston pous mielestäni. Jokunen vuosi sitten soitin ja kysyin oliko paperini vielä tallessa lääkäriasemalla mutta ne oli heitetty menemään kymmenisen vuotta aikaisemmin ja lääkäri on jo kuollut. Olisin mielellään halunnut tietää jos siellä luki jotain. Minkä ikäinen olin ollut, en minä kaikkeä muista enää.On niin paljon aukkoja.

Suuri rakkaus iski. Se oli ihanaa. Olin ihan sekaisin ja sydän pomppi joka kerta kun tavattiin. Olimme yhdessä vähän yli vuoden. Se oli samalla rastavaa. Seksistä en saannut koskaan tyydystä mutta sitä piti saada koko ajan. Suhteessa oli magneetti tosi pahasti päällä. Olin kuin riivattu. Olin iloinen mutta sisälläni jotain sattui, silloin liskoni alkoi tosi paljon temmeltää. Kipuja, särkyjä, olin vihainen,olin iloinen, olin rakastunut, huusin, olin riivattu. Lopetin suhteen koska tiesin ettei se pysty jatkamaan vaikka en tiennyt miksi. Tunsin itseni hulluksi.

Löysin kirjoituksen päiväkirjastani missä kirjoitin etten ymmärrä itseäni, kaipaan poikakaverin aivan hurjasti mutta en voi olla hänen kanssaan, Se oli täyskonflikti, oli kun olisin saannut oikosulku joka kerta kun nähtiin. Minulla oli pakkomielle häntä kohtaan. Olimme silloin tällöin  yhdessä ja meillä oli seksiä usein vaikka emme olleet enää yhdessä.  Tätä jatkoi jonkun aikaa.

Kirjoitin ylioppilaaksi, asuin kotona äitini, isoisäni ( siis äitini isä) ja veljeni kanssa, en viihtynyt ollenkaan, olin niin paljon poissa kun vain pystyin ja jos olin kotona luin, kirjat olivat pakotieni muualle. Meillä kotona oli tosi huono feelis. Tapeltiin ja huudettiin, äitini isänsä kanssa, minä veljeni kanssa. Äitimme huusi koko ajan. Veljeni ja äitini kiusasivat minua koko ajan.

Se oli tosi vaikeata aikaa. Olin ihan sekaisin, syytin siitä itseäni koska tunsin että minussa oli jotain väärin.

Koko tämän ajan kävin isäni luonna aina keskiviikkoisin , jäin aina yöksi. Näin se oli ollut siitä asti kun vanhemmat olivat eronneet kun olin 8 v. Usein minulla oli kaveri mukana yökylässä mutta olin usein myös yksin. Koko sen ajan kun kehoni muuttui naisellisemmaksi niin isäni jaksoi heittää vitsejä rinnoista jotka olivat kuin paistettuja kananmunia ( niinhän kyllä sanoi kaikille minun tyttökavereille) ja jaksoi kritisoida jos oli joku kilo liikaa tai muuta kommentoitavaa kehostani, aina pusu suulle kun tavattiin, en tykännyt mutta siitä oli tullut tapa josta hän piti kiinni.

Ajattelin jossain vaiheessa etten aio koskaan enää rakastua, parempi on olla hyvä ystävä ja tulla hyvin toimeen ja tehdä asioita yhdessä josta tykätään yhdessä. Tajuan nyt että kaikki suhteeni sen jälkeen olivat ystävyyttää. Ei rakkautta enää, se rikkoi minut tai teki minut ihan sekaisin. Ehkä itsesuojeluvaisto.