Ensimmäinen kerta kun sanoin ei ääneen

Täytin 30 v , yritystä oli pyöritetty vähän yli pari vuotta, isän kriisi jatkui, minä kiersin Suomea reppurina ja möin kankaita, opin suomenkieltä paremmin ja olin hyvä myymään ja tykkäsin siitä myös.

Olessani Helsingissä yritin olla mahdollisimman vähän tekimissä isäni kanssa. Päätin jossain vaiheessa muutta toiseen viereiseen olevaan liiketilaan, koska en ollut valmis eikä minulla ollut mahdollisuutta ostaa hänen tarjoamaansa liikehuoneistoa. Maksoin hänelle jo vuokraa sekä aika korkean konsulttipalkkion (jonka hän oli määrännyt) siitä että hän teki paperityöt.

Lama tuloa alkoi tuntumaan ja luulen että Isäni pelästyi, reaktio siihen oli vielä pahempi kritiikkiryöppy, Kaikki mitä tein oli väärin, kauppa oli hirveän näköinen , sotkuinen, likainen jne... en saisi myytyä mitään jos jatkan samalla lailla. Jos olin puhelimessa asiakkaan kanssa kun hän tuli, sanoin nopeasti että pahoittelen, soitan takaisin kohta, koska tiesin että isäni rupeasi kesken keskusteluni kritisoimaan, kirjoittamaan lapulla mitä minun piti sanoa, eikä siitä tulisi mitään.

Yksi päivä hän tuli taas , oli pahempi kun koskaan, silloin minulla pimahti. Minulla oli kuppi kädessä jonka heitin lattialle, en tiedä sanoinko minä ei tai lopeta, sitä ainakin ajattelin ja lähdin ulos. Kotiin viereiseen yksiööni. Siellä tärisin pari tuntia, sekä pelosta ja kiukusta, miettien mitä tehdä. Minun teki mieli vaan paeta ja jättää hänet kaiken duunin kanssa koska hän kerran oli sitä mieltä että hän teki kaiken oikein ja minä väärin. Mutta sitten taas tiesin että se oli päinvastoin ja että hän olisi tosi pulassa jos jättäisin hänet. Olenhan aina hoitanut hänen asioitaan. Mietin myös miten hän oli aina ollut niin hyvä isä ja pitänyt minusta niin hyvää huolta lapsena ja nuorena. Enhän tiennyt mitä taustalla oli.

Menin takaisin töihin , en sanonut mitään enkä katsonut häneen ja olin helpottunut kun hän aika nopeasti lähti. Tunsin että pelotin häntä, olin ensimmäisen kerran elämäni aikana sanonut häntä vastaan.

Parin päivän jälkeen sain häneltä pitkän kirjeen jonka en jaksanut lukea kokonaan, suurin osa oli kritiikkiä mutta myös ilmoitus että hän ei aio enää auttaa liikeasioissa ja että olisi parempi että emme tekisi työtä yhdessä enää.

Kirjeitä tuli paljon, en ole pystynyt lukemaan puoletkaan, ne ovat niin täynnä ilkeyksiä. Satutti ja tunsin itseni aina kurjaksi monta päivää niiden jälkeen. Minulla on ne vieläkin, ehkä heitän ne menemään joku päivä. Niitä ei kenenkään tarvitse lukea, niin ei saisi koskaan kirjoittaa kenellekkään.

Samalla hän ilmoitti että minun piti ottaa kaikki hänen ottamansa lainat  minun nimelleni sekä maksaa hänelle tehdystä työstä 200.000 markkaa. En voinut muuta kun suostua, en osannut muuta.

Onnekseni minulla on kiltit sukulaiset jotka takasivat lainat ja luottivat minuun. Olin ja olen siitä tänäkin päivänä hyvin kiitollinen. Sain maksettua kaikki lainat, laskut ja ulosottovelat. Viimeinen maksu maksoin 8 vuotta myöhemmin ja se tuntui todella mukavalta ja helpottavalta. Onneksi olin hyvä myyjä ja tykkäsin siitä työstä.

Isäni kanssa emme sen päivän jälkeen koskaan puhunneet työasioita, Hoidin kyllä vielä hänen asioitaan kun hän asui Nizzassa naisystävättärensä kanssa eläkepäiviään, se oli hänestä itsestäänselvyys ja minä vaan hoidin ajattelematta.