Vaiheet elämässäni

Näin jälkeenpäin tiedän että ensimmäiset 20 vuotta elämästäni menivät mukavvusalueen riman alla, sen tunnistan. Se että pääsin niistä läpi oli kiitos kaikkien ihmisten, aikuisten ja ystävien jotka antoivat minulle rakkautta, iloa ja toivoa.

Lapset pärjäävät hyvin vähällä oljenkorsilla, ovat hyvin sitkeitä ja hyvin elämänrakastavia.

Seuraavat 10 vuotta olivat ylämäkeä, olin niin paljon ulkomailla tai elin yksin omassa kämpässäni, Jotain poikakavereita oli, mutta ei kukaan niin vakava etttä olisin muuttanut yhteen asumaan. Vahvistin itseäni ja pärjäsin.

Sisällä oli asioita joita en ymmärtänyt mutta tiedostin, en päästänyt itseni rakastumaan ja ihmettelin aina välillä miksi jäin koukkun siis magneettini meni päälle jonkulaisten miesten kanssa. Se oli raastavaa ja saatui sydämmeen , ja kehoon. Joka kerta oli vaikeata päästä irti..

Seuraavat 12 vuotta olivat elämäni parhaat vuodet, sen jälkeen alkoi taas alamäki.

Se vuosi kun täytin 50 v oli paras vuosi. Sen jälkeen takkuinen mutta hyvä ylämäki jatkuu vieläkin.

Ensimmäinen kerta kun sanoin ei ääneen

Täytin 30 v , yritystä oli pyöritetty vähän yli pari vuotta, isän kriisi jatkui, minä kiersin Suomea reppurina ja möin kankaita, opin suomenkieltä paremmin ja olin hyvä myymään ja tykkäsin siitä myös.

Olessani Helsingissä yritin olla mahdollisimman vähän tekimissä isäni kanssa. Päätin jossain vaiheessa muutta toiseen viereiseen olevaan liiketilaan, koska en ollut valmis eikä minulla ollut mahdollisuutta ostaa hänen tarjoamaansa liikehuoneistoa. Maksoin hänelle jo vuokraa sekä aika korkean konsulttipalkkion (jonka hän oli määrännyt) siitä että hän teki paperityöt.

Lama tuloa alkoi tuntumaan ja luulen että Isäni pelästyi, reaktio siihen oli vielä pahempi kritiikkiryöppy, Kaikki mitä tein oli väärin, kauppa oli hirveän näköinen , sotkuinen, likainen jne... en saisi myytyä mitään jos jatkan samalla lailla. Jos olin puhelimessa asiakkaan kanssa kun hän tuli, sanoin nopeasti että pahoittelen, soitan takaisin kohta, koska tiesin että isäni rupeasi kesken keskusteluni kritisoimaan, kirjoittamaan lapulla mitä minun piti sanoa, eikä siitä tulisi mitään.

Yksi päivä hän tuli taas , oli pahempi kun koskaan, silloin minulla pimahti. Minulla oli kuppi kädessä jonka heitin lattialle, en tiedä sanoinko minä ei tai lopeta, sitä ainakin ajattelin ja lähdin ulos. Kotiin viereiseen yksiööni. Siellä tärisin pari tuntia, sekä pelosta ja kiukusta, miettien mitä tehdä. Minun teki mieli vaan paeta ja jättää hänet kaiken duunin kanssa koska hän kerran oli sitä mieltä että hän teki kaiken oikein ja minä väärin. Mutta sitten taas tiesin että se oli päinvastoin ja että hän olisi tosi pulassa jos jättäisin hänet. Olenhan aina hoitanut hänen asioitaan. Mietin myös miten hän oli aina ollut niin hyvä isä ja pitänyt minusta niin hyvää huolta lapsena ja nuorena. Enhän tiennyt mitä taustalla oli.

Menin takaisin töihin , en sanonut mitään enkä katsonut häneen ja olin helpottunut kun hän aika nopeasti lähti. Tunsin että pelotin häntä, olin ensimmäisen kerran elämäni aikana sanonut häntä vastaan.

Parin päivän jälkeen sain häneltä pitkän kirjeen jonka en jaksanut lukea kokonaan, suurin osa oli kritiikkiä mutta myös ilmoitus että hän ei aio enää auttaa liikeasioissa ja että olisi parempi että emme tekisi työtä yhdessä enää.

Kirjeitä tuli paljon, en ole pystynyt lukemaan puoletkaan, ne ovat niin täynnä ilkeyksiä. Satutti ja tunsin itseni aina kurjaksi monta päivää niiden jälkeen. Minulla on ne vieläkin, ehkä heitän ne menemään joku päivä. Niitä ei kenenkään tarvitse lukea, niin ei saisi koskaan kirjoittaa kenellekkään.

Samalla hän ilmoitti että minun piti ottaa kaikki hänen ottamansa lainat  minun nimelleni sekä maksaa hänelle tehdystä työstä 200.000 markkaa. En voinut muuta kun suostua, en osannut muuta.

Onnekseni minulla on kiltit sukulaiset jotka takasivat lainat ja luottivat minuun. Olin ja olen siitä tänäkin päivänä hyvin kiitollinen. Sain maksettua kaikki lainat, laskut ja ulosottovelat. Viimeinen maksu maksoin 8 vuotta myöhemmin ja se tuntui todella mukavalta ja helpottavalta. Onneksi olin hyvä myyjä ja tykkäsin siitä työstä.

Isäni kanssa emme sen päivän jälkeen koskaan puhunneet työasioita, Hoidin kyllä vielä hänen asioitaan kun hän asui Nizzassa naisystävättärensä kanssa eläkepäiviään, se oli hänestä itsestäänselvyys ja minä vaan hoidin ajattelematta.

Takaisin Suomessa

Elin tyytyväisenä LAssä, pärjäsin niin hyvin töissä että minulle tarjottiin greencard ja vakio työpaikan. Minulla kesti tosi pitkään tehdä päätös ja päätin lopuksi että lähden kotiin suomeen.

Minulle oli tarjottu kiinnostava työtä Chilessa myös, mutta mietin että jos jatkan matkaani aina johonkin uuteen niin en pystyisi enää juurrettumaan minnekkään, mietin myös mahdollisen perheen perustamista ja halusin sen olevan suomessa joka on turvallinen maa jossa on paljon luontoa. Minulle se oli tosi tärkeää.

Minussa oli jotain muutakin joka veti suomeen, ehkä aina menet sinne missä tunnet että jotain on vielä tekemättä, en tiedä.

Isäni oli myös painostanut minua tulemaan takaisin, luen sen hänen kirjoittamistaan kirjeistä siitä ajasta, en muista mutta sekin on varmasti ollut syy. Hänellä oli "meille" tulevaisuuden suunnitelmat.

Tulin jouluksi kotiin, siitä keväästä en muista oikeastaan muuta kun että oli töissä yhden kaverini serkun arkkitehtitoimistosta ja viihdyin. Isäni kehitti suunnitelmaamme kysymättä minulta mitään.

Syksyllä meillä oli yhteinen yritys jonka nimi oli Nizza. Hän päätti, kehitti ja minä hoidin myymmisen ja kaiken muun joka oli hänestä minun työni. Hän oli ostanut pienen liikehuoneiston Pursimiehenkadulla. Muistan hämärästi miten maalasin ja remppasin, muurasin, eihän ollut mitään mitä en osannut tehdä.

Minusta oli tullut robootti taas. Vaikka ei ihan, tunsin sisälläni jotain. Ehkä liskoni oli heräämässä.

Meillä oli kangasliike ja suurin osa ajastani olin kiertämässä suomea myymässä kankaita tai messuilla. Tykkään ja osaan myydä ja oli mukavaa olla muualla kun Helsingissä, sen tunsin.

Isäni oli täyttänyt 60 ja hänelle iski joku kriisi, seuraavasta kahdesta vuodesta en muista paljon muuta kun sen että hän oli jotenkin ylikriittinen, aina kun oltiin yhdessä töissä niin olin lamaantunut, hän ei muuta tehnyt kun kritisoi kaikkea mitä tein ja haukkui lyttyyn. Ihan kaikki mitä tein oli väärin.

Kävin hänen naisystävättären kanssa lounaalla, ja vaikka emme koskaan ennen olleet läheisiä niin isäni kriisi lähensi meitä. Oli mukava todeta että isäässä oli joku pahasti väärin eikä meissä. Se lohdutti ja kävimme aina silloin tällöin yhdessä syömässä. Isän kriisistä ei olisi voinut puhua kenenkään muun kanssa.

Hän kun oli niin charmantti, mukava, iloinen, auttavainen siis täydellisen mielyttävä ihminen kaikille muille.  Kukaan ei olisi koskaan uskonnut meitä.

Tapasin aika nopeasti kotiintuloni jälkeen ystävän jonka kanssa meillä oli ollut pieni piiloromanssi yhden kesän ja rupesimme seurustelemaan. En ollut rakastunut mutta hänessä oli jotain muuta johon jäin koukkuun. Hän tykkäsi hullutuksistani ja sponttaanisuudestani, ei ollut nähnyt paljon elämää suomen ulkopuolella ja oli utelias ja avoin kaikille asioille joita minä osasin kiitoksen runsaasta kultuuritaustani. Hän tykkäsi siitä ja se oli minusta kivaa. En ollut hänelle liian eksoottinen kuten tunsin olevani monen muun kanssa.

Hän tuki sitä mitä tunsin olevani eikä yrittäänyt muuttaa tai lyttää minua.

Los Angeles

Saavuin Los Angelesiin Super Bowl viikonloppuna Tammikuussa 1985. En ollut koskaan kuullut siitä ja vasta jälkeenpäin ymmärsin miksi ei näkynyt autoja kaduilla,

Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten tärkeät nämä vuodet olivat. Useimmissa perheissä varsinkin minun lapsuuteni aikana vanhemmilla oli tapa aina kertoa lapsille sekä koko ympäristölle missä lapsi oli hyvä ja missä huono, minkälainen lapsi oli, mitä hän teki jne. Tämä käytös pyyhkii pikkuhiljaa pois lapsen oma identtiteetti ja pikkuhiljaa sitä itsekin uskoo että todella on sellainen kun vanhemmat meitä esittelevät.

Siihen aikaan vanhemmat ei paljon kysynyt eikä kuunnellut lapsiansa joten se tarkoittaa etteivät ne oikeastaan tunteneet lapsensa vaan muokkasivat niistä omanlaisensa.

Veljeni oli arka, pelokas, hidas, musikaalinen, kielipää jolla ei ollut kädentaito, joten hänestä tuli kaikki nämä, vaikka hänkin onneksi tietää nyt että hän on jotain ihan muuta. Minä taas olin vilkas, kaikkiosaava, en osannut kieliä, nopea,uskalias,  aktiivinen joten huhuh, ei ollut paljon  mitä en usakltanut tai osannut tehdä.

Samalla meitä kritisoitiin ja kontrolloitiin, oli dramaa, korvapuusteja, saatiin ruokaa, meistä pidettiin huolta, rakkauden osoituksista en ole niin varma, tiedän kuitenkin että vanhempamme tekivät parhaansa niillä eväillä mitä niille oli annettu.

Olin 13 v kun meillä oli kotona englanninkielinen vieras jonka kanssa pystyin puhumaan ihan hyvin. Äitini sanoi minulle ihan ihmeissään että miksi et ole kertonut että osaat puhua englantia, vastasin ettet ole koskaan kysynyt enkä minä ole kielipää.

Kahden Amerikan vuoden  jälkeen katsoin mitä olin saavuttanut, minkälaisia ystäviä minulla oli, miten olin pärjännyt töissä, uudessa kultuurissa, mitä kaikki olin ihan itse saannut aikaiseksi.

Olin myös suunnattoman iloinen suurimman osan ajasta.

Koko eheytymisprosessin aikana nämä kaksi vuotta ovat olleet tosi tärkeätä kun olen etsinyt oikeata minääni ,vahvuuteni, heikkouteni, itsetuntoni ja paljon muuta. Se ja aikani saksassa on ne ajat missä olen ollut kokonaan ilman perheeni ja suomen ympäristöni jolla oli oma näkemys minkälainen olin.

On paljon muutakin joka on auttanut löytämään oman itseni ja sillä matkalla olen vieläkin, ja hyvin pitkällä olen jo.

Elämä kodin ulkopuolella

Olin iloisempi. Vapautuneempi

Autoin isääni hänen firmassaan ja hän kustansi opiskeluni. Hän sanoi aina että jos pystyy niin hän kustantaa meidän elämämme veljeni kanssa mutta vain jos opiskelemme. Tuntui reilulta, näin jälkeenpäin tiedän että osa oli reilua toinen osa oli voida kontrolloida meitä. Mutta, elämä oli helpompaa kun sai apua.

Olinhan myös aina jossain töissä. Olen ollut töissä 15 v asti jolloin ystäväni kanssa saatin Siljan terminaalilta työpaikan kioskilta missä pystyi säilyttämään tavaroitaan myös. Lapsenvahtina aloitin jo 13 v naapurin luonna.

Opiskeluaikana aloitin työt kongresseissa, Osasin paljon kieliä ja olin hyvä palveluammatissa ja hyvä pitämään papereista huolta. Hyvää palkkaa ja hauskaa, sitä tein freelancerina monta vuotta.

Kuljetusalan kongressin kautta sain vihjeen koulusta Kölnistä jonka suomen valtio sponsoroi ja heti kun valmistuin Merkonomiksi lähdin Kölniin opiskelemaan Wirtschaft deutch.

Siellä viihdyin vielä enemmän ja olin vielä vapautuneempi, laihduin, olin hyvässä kunnossa ja tyytyväinen elämääni, itsetuntokin oli hyvä.

Kävin Hampurissa yhden viikonlopun tervehtimässä isääni kun hän oli töiden takia käymässä, en muista siitä viikonlopusta muuta kun että asuttiin todella hienossa hotellissa, olimme yhden illan jossain illallisella mutta muuten  muistot on tyhjät.

Olin saksassa vuoden, puolet siitä töissä. Sen jölkeen tulin kotiin taas. Oli vaikeata olla kotona, Helsinki tuntui pieneltä kylältä ja oli ollut niin vapauttavaa olla muualla, oppia uutta ja rakentaa elämänsä ihan yksin. Teki hyvää.

Olin yhden vuoden suomessa ja töissä isän yrityksessä, oli ihan ok, Isäni oli sitä mieltä että osasin tehdä mitä vaan enkä oikeastaan koskaan sanonut vastaan joten aloitin myymällä sulakkeita. Tiedän että olen hyvä myyjä mutta sulakkeita, hmm. No, en voinut muuta kuin yrittää, en oikein muista miten meni, luultavasti ei niin hyvin joten siiryyin hoitamaan tullauspapereita ja se oli ihan kiinnostavaa koska vienti oli venäjälle ja tuotteet olivat yhdysvalloista, englannista ja ranskasta sekä tanskasta. Kaikkea navigaatiotavaraa laivoille, ihan mielenkiintoista ja opin paljon.

Tammikuussa 24 vuoden ikäisenä olin ensimmäistä kertaa yhdysvalloissa, Los Angelesissa, yksin. Pelotti vähän mutta vapauden tunne sekä ilo tehdä jotain uutta ja jännittävää olivat paljon isoimmat tunteet. Olen aina ollut utelias ja avoin uusille asioille, en oikeastaan ole pelännyt uutta.

Olin LA:ssa kaksi vuotta. Ne olivat minun parhaat kaksi vuotta.

Syksy sairaalassa

Olin yhden viikon suljetulla osastolla. Poltin tupakka ja itkin. Otti päähän kun itsemurhayritykseni oli epäonnistunut.

Lopuksi avasin silmäni, tajusin että en päässyt enää yrittämään itsemurhaa uudestan joten oli kai pakko rauhoittua ja miettiä miten pääsisin ulos. En tuntenut että tämä oli oikea paikka minulle, eihän minulla ollut mitään henkisiä sairauksia.

Lopetin itkemisen ja rupesin kuuntelemaan mitä osastonlääkäri sanoi. Asuin koko loppusyksyn sairaalassa, menin kouluun sieltä, pari kertaa viikossa minulla oli tapaamaminen psykiatrin kanssa. Juteltiin, tuntui ihan hyvältä mutta ei sen kummempaa, sain purettua vähän tunnelmia kotioloistani.

Paikka oli turvallinen ja minulla oli rauhallinen olo, ja se oli mukavaa. Se oli harvinainen tunne, tiesin myös että se oli epätodellista, minun oli lähdettävä sieltä joku päivä.

Joulu tuli, osastonlääkärini sanoi että ei minussa ole mitään vikaa. Minun kannattaa vain muuttaa yksin asumaan niin kyllä se siitä.

Tammikuussa muutin asumaan yksin ja se tuntui ihanalta, vihdoinkin vähän rauhaa. Olin 20 vuotias.

Itsemurhayritys

Kirjoitin itseni ylioppilaaksi, minulla oli onnekseni ollut lukiossa mahtava luokanopettaja joka kannusti minua koulunkäyntini kanssa. Olin siihen asti ollut poissa niin paljon kun kehtasin ja pääsin luokalle aina rima hipoen. Vanhempani joko eivät halunneet tietää tai eivät välittäneet. En tiedä.

Ylioppilasjuhlat vietettiin serkkuni kanssa yhdessä, olimmehan samalla luokalla. Kesä meni , pääsiin Hankeniin ja olin kolme pistetttä vailla valtiotieteen opiskeluun. Ilmoittaudun myös Kauppaopistoon, siis Lilla Hankeniin. Päätin mennä kauppaopistoon ja hyllyttää vuodeksi Hankenin, annoin itselleni vuoden aikaa miettiä mitä halusin opiskelujen kanssa. Äitini ja jotkut sukulaiset olivat kauhuissaan siitä etten ottanut vastaan yliopistopaikkaa, sehän kun takaa hyvän toimeentulon ja hyvän työpaikan.

Aloitin syksyllä kauppaopiston opinnot. Opiskeluaikana oli paljon juhlia joten viikonloput meni siihen. Tunsin itseni zombiksi, en tiedä mikä minulla oli. Tuntui kun katsoin itseäni ulkopuolelta ja elin elämäni päivä kerrallaan miettimättä oliko hyvä tai ei. En ollut iloinen, en vaan tiennyt mikä minulla oli. Poikaystävän kanssa oli loppu, kotona oli ahdistavaa, olin kuitenkin yliopppilas ja opiskelu edessä, uudet tuulet.

Olin Casan juhlissa, olin juonnut aika paljon. Keskellä yötä , yksi tyttö, jonka luulin olevani yksi parhaista ystävästäni rupesi huutamaan minulle että olin ilkeä ja ajattelin aina vain itseäni ja että oli minun syytäni että hänen äitinsä oli kuollut ( syöpään) .

Menin ihan lukkoon, en edes alkanut itkemään. Käännyin ja lähdin menemään. Tämä oli viimeinen niitti. Olin päättänyt tehdä itsemurha. Lähdin kävelemään kotiin päin ja tiesin että tyhjentäisin kaikki äidin vahvat lääkkeet ja pääsisin vihdoin rauhaan , pois tästä kauhuelämästäni jota en ymmärtänyt ja jossa olin joku ulkopuolinen. Kotimatkalla itkin jo ja jossain vaiheessa taksi pysähtyi viereeni ja taksikuski tarjosi minulle ilmaisen kyydin kun vaikutin niin surkealta. Vähän helpotti. Sain purettua suruni ja itkin hänen autossaan jonkun aikaa, tuntui hyvältä että joku vihdoinkin kuunteli ja ymmärsi.

Kun olin rauhoittunut ja luvannut hänelle etten yritä itsemurhaa niin hän alkoi lähennellä minua. Menin taas ihan lukkoon, heitin oven kiinni ja nyt olin vielä varmempi päätöksestäni. Mailma oli täynnä epämielyttäviä ihmisiä.

Tyhjensin äitini kaikki laatikot lääkkeistä ja nukahdin.

En tiedä oikein kuka minut löysi ja vei minut Hesperian sairaalaan, papereistani (kävin hakemassa ne noin 10-15 v sitten ) luin että se olisi ollut entinen poikaystäväni, en tiedä miksi hän olisi tullut meille kotiin keskellä yötä mutta näin se oli. Äitini oli jossain maalla. Hesperiassa minulle tehtiin vatsatyhjennys ja lähetettiin kotiin. Kotona jatkoin lääkkeiden etsimistä ja lopulta minut vietiin uudemman kerran Hesperiaan ja siellä minut laitettiin suljetulle osastolle.

Näin jälkeenpäin, olen iloinen siitä että äitini ylidramatisoi että hänellä on niin vahvat lääkkeet ja että ne ovat niin vaarallisia, sitä me oltiin kuultu koko elämämme ajan, ne eivät olleet kuitenkaan niin vahvoja ja vaarallisia. Onneksi.