Hurja tarina

 Eilen tiistaina oli taas koulutuspäivä. 

Sinne tuli nuori kaveri joka kertoi tarinansa. 

Hän kertoi miten jo varhaisnuoruudessa ja vanhempiensa sekä ympäristön kautta oli alkanut ja tullut lääkeaddiktioksi. 

Kuulosti niin helpolta ja hurjalta. Lapset luottavat aikuisiin , omiin vanhempiin, lääkäreihin , opettajiin jne.

Hänen kertomansa mukaan monet lääkärit ovat itse addikteja tai sitten se reseptien kirjoittaminen on helppo tapa tehdä työnsä. 

Ihan hurjaa 

Kesken tarina minua rupesi huimaaman, ahdistamaan, pelottamaan, pää rupesi pyörimään. Paha oli nousi myös.

Mietin pystynkö rauhoittumaan ennen kotiin lähtöä. Pystynkö ajamaan. 

Rauhoitun, pääsin kotiin, menin koiran kanssa ulos jonka jälkeen minulla oli tunnin coachikokous joka oli todella hyvä ajoitettu.

Sain purettua olotilani hänelle. Luulin että reaktioni oli yhdistelmä siitä mikä minulle nousee kun lapsille tehdään väkivaltaa sekä jotain äidin tekemistä nosti päätään. En tiedä vielä mikä se oli. Laitoin myös viestin terapeutilleni . Illalla ennen nukkumaanmenoa olin jo rauhallinen ja nukuin ilman unia hyvin läpi koko yö.

Ihana nuori mies. Hän on kyllä tehnyt valtavan työn itsensä kanssa, oli kyllä vielä vähän kyyninen ja vihainen myös äidilleen, joka mielestäni oli hyvä merkki. Olet silloin jo pitkällä, kiukku on terveellistä.

Seison paikalla

 I am stuck !

Koko ajan luulen, luulen etten pääse eteenpäin, etten mene eteenpäin, että olen samassa paikassa jumissa, siis samassa elämäntilanteessa enkä tiedä minne päin mennä tai miten mennä sinne minne en edes tiedä minne.

Rassaa.

Sitten  pysähdyn. Tai juttelen jonkun kaverin kanssa joka kysyy mitä sinä olet tehnyt viime aikoina. Aloitan aina sanomalla etten oikeasti mitään. Olen vaan ollut kotosalla Sylvin kanssa, ei mitään ohjelmaa, olemme vain.

Sitten kerron että juu, olinhan ensin Matin kanssa Tsempissä kahvilla, moikattiin Ramia, ennen sitä kävin Sylvin kanssa ulkona, höpöteltiin jonkun koirakaverin kanssa. Sitten sain Tarottulkinta asiakkaan jossa meni vähän pitkään kun oli nyt niin paljon juteltavaa ja itkettävää, sitten laitoin lounasta itselleni ja siinä samassa yksi sitruunapiirakka siihen tulevaan keikkaan, ettei tarvitse sitten kaikkia tehdä kerrallaan. Soitin Lumolla äidille joka oli aina yhtä iloinen että soitin, siinä hänen Alzheimer kuplassa. Onneksi niin. Sen jälkeen treffit yhden minun parhaan ystävän kanssa. Siinä menee noin 2-3 tuntia kun jutut ovat niin syvällisiä että huh, on aina yhtä ihanaa nähdä hänet. iltapäivällä oli Teems coachaus ja se tuntuu mukavalta että saa jutella omista unelmista, ajatuksista, elämästä, hyvinvoinnista jne. Sitten illallinen ja sen jälkeen nettitreffit tukihenkilöryhmän kanssa ja siinäkin jutellaan syvällisiä asioita. Kahdeksan aikaan saan airbnb pyynnön samalle illalle koska tämä henkilö ei ollut päässyt jatkamaan Amsterdamista Moskovaan ja nyt oli pakko tulla Helsingin kautta. Ok, käy. Laitan hänelle kaikki tiedot miten minun luokseni pääsee helpoiten lentokentältä ja hän on täällä 01.00 yöllä. Ei ihme että olin ihan puhki tekemällä ei mitään eilen.

On ihan terveellistä, varsinkin minulle, ei vaan pysähtyä, mutta myös kirjoittaa ylös mitä teen. Silloin ehkä tajuan että on kaikenlaista meneillään vaikka ei itse sitä tajua. Kun myös mietin myös keskustelun aiheita ja syvyyksiä niin ei ihme että olen väsynyt.

Minulla on myös ihme tunne että haluan ja tarvitsen itse tukihenkilön, mentorin, kuuntelijan . Senkin huomaan että minulla on kun kirjoitan näin ylös. Coachaukseni oli vain minulle, Ystäväni kuunteli minua yhtä paljon kun minä häntä, siinä on hyvä tasapaino, yövieraani sanoi että tämä oli paras airbnb paikka missä hän on koskaan ollut vaikka lähti vauhdilla lentokentälle aamulla. Tuntui hyvälle.

Nyt lähden kohta laittamaan ilmaa auton renkaisiin, ja lähikauppaan katsomaan onko 3€ ihania vihanneslaatikoita.

Airbnb huoneeni on taas siivottu ja sänky petattu, niin voi seuraava vieras tulla, jonka jo kyllä odotan, piti tulla suoraan länsisatamasta tänne. Ehkä tuuli on tehnyt kepposia. 

Päätin perua viikonlopun Kauhujen kokkikoulu lapsille Turussa, polvikipu ja rahahuoleni nostivat päätään joten nyt laitan airbnb illalliselämys vireille. Tämä voi helpottaa elämääni ja tuoda taas hauskaa ruokatekemistä minulle. täytyy kokeilla, ei muuten tiedä. 

Kärsivällisyys ja pänniiminen

 Miten inhoan tämän sanan.

Vaikka suomeksi se kuulostaa juuri mitä se on . Paljon rrrr ja ää ja yyyy... 

Miten pääsen tunteeseen että teen jotain. Vaikka teen joka päivä jotain niin minulle se ei riitä. polvi on niin kipeä etten pysty oikein kävelemäänkään sillä, sekin vielä.

Jarru on päällä ja minua pännniii 

Ehkä pänniminen on ihan hyvä. Ainakin tiedän että se on ihan normaalia.

Ehkä pänniminen on kuin kiukku. Kun sen saa käännytettyä positiiviseksi pänniimiseksi niin keksii  jotain hauskaa tai ainakin uutta tekemistä, tai ylipäätänsä jotain tekemistä.  

Täytyy luoda jotain uutta itselleen. Mikään ei tule tippumaan minulle taivaasta vaikka sitähän oikeasti haluan. 

Kun en pysty liikkumaan, en pysty edes menemään koirapuistoon asti Sylvin kanssa. Sitä paitsi minua pelottaa että polvi menee vielä huonommaksi kun siihen sattuu kun kävelen. Toivon saavani pikaista aikaa Fysiollle.

Ja , menihän se viime viikon loma myös harakoille, ei saunaa, ei paljua, ei kävelyä ei joogaa.... höh.

Mielestäni kehoni saisi olla kunnossa jo. 

grrrrrrrr

Tukihenkilö - vertaistuki

 Olen ruvennut miettimään tätä tukihenkilötoimintaa.

Olen viime aikoina hengaillut enemmän entisten päihteiden käyttäjien , sekakäyttäjien kanssa eri paikoissa.

Opin että nuoremmat eivät mielellään enää käy AA ryhmissä, menevät mieluummin NA ryhmiin. Niiden mielestä AA ryhmissä jengi on liian vanhaa ja liian kiinni vanhoissa röhöröhö jutuissa missä puidaan ja ollaan vielä niissä vanhoissa jutuissa. 

Tätä on vaikeata pukea sanoiksi.

Nyt kun olen käynyt kaikenlaisissa koulutuksissa ja ryhmissä niin huomaan että oikeastaan koko eheytysmatka on ihan sama onko sitten päihteitä, peli, seksi, läheisriippuvuus, viiltely, ruoka  tai mikä riippuvuus vaan niin siihen on aina olemassa joku muu syy takana joka triggaa sen riippuvuuden joka antaa hyvän olon jonkun aikaa, sitä kautta toivomme ( varsinkin nuorena) näkyvyyttä vanhemmilta, opettajilta jne... usein sitä kuitenkaan ei nähdä, sen takia se jatkuu monta kertaa siihen että yrittää itsemurhan, juo liikaa, menettää koko suvun rahat, menettää terveyden jne..

Minusta tukihenkilöllä olisi hyvä  olla joku muu trauma kuin tuettava. Mentori ymmärtää miten eheytysmatka on raskas ja hidas mutta ei osaa ne käyttäytymiset ja mahdolliset tuet mitä voit saada yhteiskunnan kautta juuri tässä traumassa jo . 

Silloin tukihenkilön on oltava kiinnostunut ja utelias miten tuettava on päässyt näin pitkälle, mitkä ovat ne auttavat tekijät. Kysyä ja kuunnella.

Tuettava saa olla expertti omassa asiassa, mentori oppii uutta jota voi myös hyödyntää  oman eheytysmatkansa kanssa koska juuri tätä tekniikkaa tai tietoa ei käytetä hänen kantamaansa traumaan.

On helppo jäädä ulkopuoliseksi jos ryhmässä kaikki kantavat samaa taustaa. 

Nyt kun olen saanut kokeilla eri ryhmiä niin mielestäni  on paljon rikkaampaa ja avartavampaa olla sellaisessa ryhmässä missä on paljoin erilaisia taustoja. Rankempaa koska siinä voi avata sellaisia asioita omassa matkassa jota ei ollut esille ennen. 

Tämä on vaan niin eheyttävää.

Sanotaan että keho ilmoittaa jos on jotain häikkää

 Maanantaina lähdin Nurmijärvelle viikon lomalle Vantaan vapaaehtoisryhmän kanssa.

Oli mukava ja ihana ilta kunnes vasen polveni joka on reistaillut viimeiset viikot päätti että nyt riittää ja sanoi naks, teki todella kipeätä.

Pyysin kylmäkalleja joita sain, laitoin heti jalan ylös ja kylmää päälle, helpotti jo todella hyvin ja päätin mennä kuuntelemaan esitystä joka oli tosi mielenkiintoinen.

Sen jälkeen totesin että kylmä ei enää auta ja polvi turposi todella paljon ja alkoi särkyä kunnolla. Minulla tuli sama fiilis kuin akillesjänteeni meni rikki, pelko nousi myös.

Päätin illan ja yön aikana että aamulla lähden näyttämään sitä sairaalaan. Tyttäreni oli niin ihana että tuli aamubussilla, pakkasi minut, kamppeet ja Sylvin mukaan. Dumppasi minut Kalasatamaan ( sinne oli mentävä ) otti koiran töihin.

Itse pääsin lääkärille suhtnopeasti, hän puhkaisi polveni, otti veret ja vedet pois, lähetti röntgeniin josta sitten jatkoin kotiin. Röntgenistä ei näkynyt luumurtumaa ainakaan, muuta siinä ei voi nähdä. Kohtapuolin tyttäreni oli tuonut koiran, kaikki kamppeeni ja auton kotiini. Huh, miten onnekas olen, hän on kyllä ihan mahtava tyyppi.

Eilen oli ihan sekava ja sumuinen päivä. Minä kun olin ihan varma että jotain kierukkaa tai jännettä poikki ja heti leikkauspöydälle olinkin sitten kotona. 

Sain hyviä vinkkejä yöksi. Särkylääkettä sekä kaalia polven ympärille, ensi puuvillaa sitten villaa vielä sen jälkeen. Nukuin 10 tuntia putkeen. Aamulla olin ihan ok taas ja mietin että mitä oikein tapahtui.

Mitä kehoni yrittää sanoa minulle. Sitä tässä minä pöllähtäneenä yritän ymmärtää.

Nyt on kuitenkin parempi olo, polvi on jo paremmassa kunnossa, leikkauspöydälle en usko että tarvitsen mennä. 

Otetaan siis iisisti päivä kerrallaan miettimättä liikaa. Aivot lomalle tässä ihmeellisessä maailmassa  .

Kevyempi olo

 Huhuh, olipas helpotus avata harmaan täkin joka oli alkanut laskeutua kehoni ja sydämeni päälle.

Rupesin taas pelkäämään ettei kukaan usko minua. Tunne viime viikolla meni melkein siihen etten enää itse uskonut omaa totuuttani. 

Tätä tunnetta minulla oli ihan terapiamatkani alkutaipalella, en voinut ymmärtää että hyväksikäyttö todella oli tapahtunut. Eihän minulla ole konkreettista todistetta.

Nyt olekin niin pitkällä itseni ja hyvinvointini kanssa että tiedän että tämä on todella tapahtunut. Minulla on sisälläni vahva minä joka tietää totuuden. Olen tullut pitkän matkan tänne. 

Keho vielä vähän rypyttelee vastaan, sehän on ymmärrettävää, sehän on kantanut  muistoa avaamatta melkein 50 vuotta. Onneksi pyristely vähenee koko ajan. 

Ymmärsin myös että tiistai ryhmäni ei tule tiputtamaan minut pois, minä itse tiputin itseni pois, uskoni itseeni oli poissa.

Se oli onneksi vain väliaikaista. 

Nyt olen taas tolpillani ja vahvempana. 

Paskan tunteen oivallus

 Koko viikko alkaen on ollut tylsä tunne vatsanpohjassa. 

Tiistaina koulutuksessa se oikein rupesi kukoistamaan enkä osannut oikein laittaa sormeni siihen että mikä oikein mättää. Itsetunto romahti nollaan ja minä kun olin tuntenut itseni niin omassa paikassani tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi taas. Mikä on.

Viimeiset päivät olen antanut itseni olla tässä syvässä fiiliksessä, viime yönä nukuin noin 12 tuntia, eikä tuntunut missään. Allapäin oleminen syö paljon energiaa.

Nyt pikkuhiljaa oivalsin että kaikkien muiden tarinoissa on ollut diagnooseja ja muuta apua monelta eri taholta meidän systeemissä ja ymmärsin että minua rupesi pitkästä aikaa pelottaa että minua ei tulla ottamaan vakavissaan eikä minua tullaan uskomaan kun minulla ei ole näyttöä mielenterveyssairaudesta, ei mitään nimikettä, ei sairaalahistoria, ei diagnoosia, paitsi se yhden kuukauden sairaalaolo itsemurhayritykseni jälkeen 80 luvulla. Ei mitään todistetta. 

Ympäristöstäni en ole varma että kukaan oikein uskoo minua, koska eivät halua kuulla minun tarinani. Ex miehestäni voivat jo kuunnella koska hän olikin oikea paskapää monen mielestä ja teki minulle hallaa näkyvästi eikä tukenut minua ja lapsia. Silloin pystyy uskomaan kun näkee. 

Ei kukaan koskaan kuullut miten äitini ja veljeni olivat ilkeitä minulle nuoruudessani, veljeni onneksi lopetti jossain vaiheessa, äitini nyt vasta kun hänellä on Alzheimer ja on vain mahtavan iloinen ja kiitollinen joka kerta kun hän näkee minut. Minulle ei ole väliä tunnistaako hän minua tai ei, tulen nykyään vain iloiseksi koska hän on iloine kun käyn hänen luonaan tai soitan. 

Isäni oli aina niin charmantti ja mukava kaikille, kiltti ja hyvin käyttäytyvä, kuka niin hänestä mitään pahaa näkisi.

Minusta ei näe että minut on lapsena hyväksikäytetty, manipuloitu, tehty fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. 

Minulle itselleni kesti noin pari vuotta uskoa että tämä oli todella tapahtunut. Kun voin hyvin ja olen hyvin omassa itsessäni tiedän että tämä on totta. 

Onneksi serkkuni ranskassa uskoi minua heti kun kuuli asiasta. Luulen että veljenikin uskoo minua, vaikka emme ole koskaan puhuneet tästä asiasta. Toivottavasti olen oikeassa.

Kukaan sukulaisistani suomessa eivät halua tietää, eivät koskaan kysy, joten en tiedä mitä ne ajattelevat uskooko he minua ja onko sillä edes väliä. Odotuksista minun täytyy päästää irti. 

Aika shokki olla tässä mielentilassa. Nyt tuntuu jo vähän paremmalta kun tiedän miksi minulla on niin paska olo. 

En tiedä ihan varmaan miten pääsen tästä ulos, pääsenkö yksin tai menenkö terapialleni. 

Taidan odottaa ja työstää tätä itsekseni vähän aikaa. Katson ensi viikolla taas.