Kiukku ja viha

Jännitykseni on usein kiukkua ja vihaa.

Vihani ei ollut olemassa pienenä, nuorena, sitä ei vaan saannut olla. Terapian kautta olen saanut sitä turvallisesti ulos ja sitä onkin tullut ja pursuaa vielä paljonkin ulos. Se ei enää kohdistu isääni, mutta kyllä vielä äitiini, sekä itseeni. Äiti, siitä ettei tuntunut välittävän, ei osannut rakastaa,tai olla lähellä,  oli ilkea, oli neuroottinen, täynnä itseään, martyyri, olin äidilleni koko elämäni aikana enemmän äiti kun tytär, . Sitä se on vieläkin. Tajuan että viha on tällä hetkeelä myös isovanhempieni puoleen siitä mitä he tekivät äidilleni että äidin teoista minua kohtaan, ei niin paljon enää suoraan hänta kohtaan, mikä tuntu hyvältä.
Viha on väsyttävää, sen takia on ihanaa että pystyn nukkumaan niin paljon.

Viha muuttuu onneksi kiukuksi ja se on on helpompaa, silloin voi mennä potkimaan puita tai nyrkkeilemään. Nykyään pystyn muuttamaan kiukkuni positiviiseksi kiukuksi ja se kaiken paras.

Siitä saa sen energian mitä tarvitsen päästääkseni eteenpäin kaikessa.  Itseni kanssa, työni kanssa, ihmissuhteiteni kanssa jne... tykkään positiivisesta kiukusta, se saa minut nauramaan. Ei muille, eikä minulle, positiivisesti ja silloin teen usein hyviä ratkaisuja jotka tuntuvat hyvälle.

Viha ja kiukku on tunteita jotka kannamme, niistä tulee myös harmia itselleen jos niitä kayttää eteenpäin muita kohtaan. Olen sitäkin tehnyt ja voinnut jälkeenpäin vaan pahoin .

Positiivinen kiukku kesti aikaansa tulla, onneksi tuli