Takapakkeja tulee koko ajan

Aamut ovat usein vaikeita. Vaikka olen nukkunut yli kahdeksan tuntia kehoa särkee, tällä hetkellä kädet ja etureidet, tunnen jännitystä kehossa. Ajattelen usein että eikö tämä koskaan lopu.
Sillloin yritän muistaa ne kaikki aamut jolloin olen herännyt hyvin ja keho on ollut rauhallinen.
Tarvitsen vieläkin paljon unta, se auttaa.
Joskus kun herään yöllä, pää on täynnä huolia ja ajatuksia, laitan jonkun siihen sopivan meditaation soimaan youtubista ja usein onneksi nukahdan uudestaan.
Aamulla laitan usein hyvää musiikkia päälle ja zumbaillen, se auttaa myös, tanssi antaa ilon tunteen.
Joskus, kuten tänä aamuna, tunnen surua, laitoin bachia soimaan, joka on mielestäni sekä surullista että toivoa antava. Alavatsa reagoi musiikkiin, itku ei ole kaukana, tulkoot jos haluaa.
Olen iteknnyt ja ollut itkuisen näköinen niin paljon prosessini aikana etten enää välitä miltä näytän kun kuljen ihmisten parissa tai menen töihin.
Annan tulla vain, jos on tarpeellista.
Viime aikoina olen tuntenut kehossani uutta pelkoa jonka luulen on kiinni jotain mitä äitini on minulle tehnyt.
Voihan se olla tietysti se tosiasia ettei hän ollut siellä pienenä kun tarvitsin hänet. Avasin jonkun muiston siitä keväällä ja se tuntui niin isolta että hyllytin sen heti. En halunnut sinä hetkellä avata taas jotain uutta.
Se voi olla tämä muisti joka ilmoittaa tulonsa. Olen jo jutellut terapeuttini kanssa tästä. Kysyin että oisko ehkä hypnoosi hyvä idea ja hän oli sitä mieltä että voisi olla. Katsotaan vielä ja annetaan kehon ja mielen edetä omalla vauhdilla.
Meditoin tällä hetkellä taas vähemmän, yritän kuunnella ja olla kehoni kanssa siitä mitä se tarvitsee. Lepoa ainakin.
Altaalle uimaan menen myös, se on niin vapauttavaa olla ulkona ja veden lämmössä, tarvitsen paljon lämpöä.