Olen kahden viimeisen viikkojen ajan tuntenut itseni allapäin. Ei masentunut, ei ärsyyntynyt, ei vihainen, vähän pitkästynyt mutta oikea sana voisi olla raskas.
Kehoni on kipeä koko ajan, varsinkin oikea käsivarsini ja koko lonkan alue, niin että käveleminen sattuu, onneksi ei pyöräily. Olen myös äärettömän väsynyt.
Olen vain ollut, antanut kehoni olla näin, mennyt aikasin nukkumaan, mennyt töihin aamulla, saannut tehtyä keikat, sekä muut asiat, sitten vaan suoraan kotiin, sohvan kautta sänkyyn ja ihan puhki. Syön myöskin liikaa, onneksi kotona ei ole paljon epäterveellistä, mutta syön kuitenkin liikaa.
Tunnen myös olevani vähän zombie, unohdan salasanat, luulin että pyöräni oli viime yönä varastettu, olin unohtanut sen eilen kaupan edessä.
Tänä iltana pitkästä aikaa, kosketin kehoani, halusin seksuaallista hyvinoloa. Kehoni reagoi ensin hyvin ja tunne oli hyvä kunnes rupesin itkemään, ja tosi voimakkaasti.
Nyt tajusin, tämä kehon tunne on se mikä minulla on ollut aina hyväksikäytön jälkeen. Itkuinen, tosi vihainen, vihaa täynnä ja mahdottoman yksinäinen olo. Hyljetty olo. Olin hetken taas pieni lapsi.
En tiedä mitä oikein tein, taisin puhua itselleni, keholleni, pienelle lapselle että kaikki on hyvin, tunne yksin olemisesta on vanhaa, nyt olemme aikuisia ja yhdessä kokonainen henkilö. Olemme turvassa sisällni, sydämmessäni. Taisin paijata olkapäi5öni, annoin itselleni halauksen, olin ihan rauhassa, kunnes rauhoituin. Onnistuin avamaan tällaisen asian yksin, onnistuin rauhoittamaan kehoani yksin, tuntui hyvältä.
Wow, nyt jälkeenpäin tunnen olevani kevyempi, vapaampi. Ehkä menen käymään terapeutillä, tämä on sen verran iso asia, toivon että lapseni sisälläni on päässyt ulos yksinäisyydestään ja tuntee itseeensä osaa aikuista ja turvallista minääni.
Taas yksi askel eteenpäin.
Annetaan kehon olla näin, väsynyt, teen vältaamättömät duunit, muuten ei mitään extraa, en yritä mitään liikuntaa muuta kuin pyöräily, keho ei jaksa, juon paljon vettä , teetä. Pää ei ole enää niin raskas. Toivottavasti nukun hyvin, ensimyö on täysikuu, viime yönnä olinnhereillä 3 viiteen, mikä on harvinaista minulle. Onneksi nukahdin uudestaan.
tiistai 25. syyskuuta 2018
tiistai 21. elokuuta 2018
Hautajaiset
Taas kuoli yksi ystävä siitä jengistä missä hengaillin nuorena.
Tällä kertaa halusin mennä hautajaisiin, muihin en mennyt. Miksi niin, mietin.
Näin jälkeenpäin tiedän. Peter oli hyvä minulle, kiltti, eikä vaan hän, myös hänen perheensä, vanhat vanhemmat jotka ovat vielä elossa, hänen siskonsa sekä vaimo, joka on aina ollut minulle mukava. Sekä kaikki serkut, ja monet muut hönen perhestään. Hän oli minulle kuin veli, turvallinen ja kiltti veli.
Viime syksyllä kuollut ystävä ei ollut minulle koskaan erikoisen kiltti. Toivomus hänen vaimolta oli että ihan pienet hautajaiset ilman muistotilaisuutta, sitä täytyy kunnioittaa, oli helppo olla menemättä.
Toinen joka kuoli vuosi sitten oli aivan yksin, häneltä ei jännyt perhettä, ei ollut ketään jota olisin voinnut lohduttaa. En tuntenut tarvetta mennä sinnekkään.
Nyt oli eri tunne. Halusin mennä Peterin perheen takia mutta eniten itseni takia.
Minua pelotti monta päivää ennen.
Tiedän miksi. En ollut tavannut koko jengiä eheytysmatkani aikana ja kaikki jotka aavisitin tulevan hautajaisiin kuuluivat siihen aikaan kun oli vaikeinta nuoruudessani. Siellä oli mun iso rakkaus, mun ensirakkaus, exmieheni sekä kaikki yhteiset ystävämme. Huh. Kehoni reagoi tosi paljon, jännitti ja pelotti vaikka tiesin että tuntemukseni olivat vanhoja tuntemuksia.
Tiesin että tämä olisi tärkeä askel minulle. Olin peloissaan, mutta aikuinen minä onneksi aika rauhallinen ja varma.
Menin kirkkoon tosi ajoissa, niin en tarvinnut kuljeskella kotona seiniä pitkin.
Vaimo ja vanhemmat tulivat ensimmäisinä kuten olin toivonnut. Olivat iloisia nähdessään minut, äiti sanoa että hänellä oli ollut minua ikävä, vaimo näytti huivin jonka olin antanut Peterille jonka hän aina käytti. Sen hän halusi pitää mukana käsilaukussa. Tuntui hyvältä.
Olin ja olen vieläkin osaa perhettä vaikka emme ole tavanneet yli kymmeneen vuoteen, lämmitti sydäntä
Menin yksin heti perheen jälkeen kirstun luokse,otin ruusun ja pidin pienen puheen. Yritin puhua korkealla äänellä koska tiedän että ääneni on aika hiljainen. Kiitin ensin Peteriä kaikesta mitä hän oli minulle opettanut sekä kaikista hauskoista yhteisistä muistoista, sen jälkeen käännyin perheen puoleen ja sanoin että parasta oli se että hän oli antanut minut saada jalansijaa hänen perheeseen.
Ne olivat aina siellä minulle, pitivät minusta hyvää huolta, olivat siellä kun omassa elämässäni ei aina ollut niin mukavaa. Sanoin että olen siitä tosi iloinen ja kiitollinen. Se tuli sydämmestäni joten oli helppo puhua ja se tuntui hyvälle.
Ilmoitin että en tule muistotilaisuuteen, kaikki olivat ihan ok sen kanssa.
Peterin pojat joita en ollut nähnyt kun olivat 5-7 vuoden ikäisiä kiittivät sanoistani, se tuntui niin hyvältä. Olin siis osannut sanoa oikeat sanat.
Vanhat tuntemukset eivät enää nostaneet päänsä. Mitään ei tullut nahkani alle. Katsoin niitä, mun entisiä miehiä. Mikään ei värähtänyt minussa.
Wow, olen päässyt irti vanhoista tuntemuksistani. Oli tosi iso juttu, tunnen ilon sisälläni, tunnen vapauden, tunnen itseni vahvaksi, aikuiseksi.
Lähden kohta lentoon !
Tällä kertaa halusin mennä hautajaisiin, muihin en mennyt. Miksi niin, mietin.
Näin jälkeenpäin tiedän. Peter oli hyvä minulle, kiltti, eikä vaan hän, myös hänen perheensä, vanhat vanhemmat jotka ovat vielä elossa, hänen siskonsa sekä vaimo, joka on aina ollut minulle mukava. Sekä kaikki serkut, ja monet muut hönen perhestään. Hän oli minulle kuin veli, turvallinen ja kiltti veli.
Viime syksyllä kuollut ystävä ei ollut minulle koskaan erikoisen kiltti. Toivomus hänen vaimolta oli että ihan pienet hautajaiset ilman muistotilaisuutta, sitä täytyy kunnioittaa, oli helppo olla menemättä.
Toinen joka kuoli vuosi sitten oli aivan yksin, häneltä ei jännyt perhettä, ei ollut ketään jota olisin voinnut lohduttaa. En tuntenut tarvetta mennä sinnekkään.
Nyt oli eri tunne. Halusin mennä Peterin perheen takia mutta eniten itseni takia.
Minua pelotti monta päivää ennen.
Tiedän miksi. En ollut tavannut koko jengiä eheytysmatkani aikana ja kaikki jotka aavisitin tulevan hautajaisiin kuuluivat siihen aikaan kun oli vaikeinta nuoruudessani. Siellä oli mun iso rakkaus, mun ensirakkaus, exmieheni sekä kaikki yhteiset ystävämme. Huh. Kehoni reagoi tosi paljon, jännitti ja pelotti vaikka tiesin että tuntemukseni olivat vanhoja tuntemuksia.
Tiesin että tämä olisi tärkeä askel minulle. Olin peloissaan, mutta aikuinen minä onneksi aika rauhallinen ja varma.
Menin kirkkoon tosi ajoissa, niin en tarvinnut kuljeskella kotona seiniä pitkin.
Vaimo ja vanhemmat tulivat ensimmäisinä kuten olin toivonnut. Olivat iloisia nähdessään minut, äiti sanoa että hänellä oli ollut minua ikävä, vaimo näytti huivin jonka olin antanut Peterille jonka hän aina käytti. Sen hän halusi pitää mukana käsilaukussa. Tuntui hyvältä.
Olin ja olen vieläkin osaa perhettä vaikka emme ole tavanneet yli kymmeneen vuoteen, lämmitti sydäntä
Menin yksin heti perheen jälkeen kirstun luokse,otin ruusun ja pidin pienen puheen. Yritin puhua korkealla äänellä koska tiedän että ääneni on aika hiljainen. Kiitin ensin Peteriä kaikesta mitä hän oli minulle opettanut sekä kaikista hauskoista yhteisistä muistoista, sen jälkeen käännyin perheen puoleen ja sanoin että parasta oli se että hän oli antanut minut saada jalansijaa hänen perheeseen.
Ne olivat aina siellä minulle, pitivät minusta hyvää huolta, olivat siellä kun omassa elämässäni ei aina ollut niin mukavaa. Sanoin että olen siitä tosi iloinen ja kiitollinen. Se tuli sydämmestäni joten oli helppo puhua ja se tuntui hyvälle.
Ilmoitin että en tule muistotilaisuuteen, kaikki olivat ihan ok sen kanssa.
Peterin pojat joita en ollut nähnyt kun olivat 5-7 vuoden ikäisiä kiittivät sanoistani, se tuntui niin hyvältä. Olin siis osannut sanoa oikeat sanat.
Vanhat tuntemukset eivät enää nostaneet päänsä. Mitään ei tullut nahkani alle. Katsoin niitä, mun entisiä miehiä. Mikään ei värähtänyt minussa.
Wow, olen päässyt irti vanhoista tuntemuksistani. Oli tosi iso juttu, tunnen ilon sisälläni, tunnen vapauden, tunnen itseni vahvaksi, aikuiseksi.
Lähden kohta lentoon !
keskiviikko 25. heinäkuuta 2018
Naisten Linja
Kymmenen vuotta sitten pääsin mukaan Rikun (Rikosuhri) palvelun tukihenkilökurssille jonka kävin läpi kokonaisen syksyn aikana ja valmistuin joulun alla. Minulla ehti olla yksi nuori tyttö jolle olin tukihenkilö, sen jälkeen omat muistoni avautuivat ja en saannut enää jatkaa tukihenkilönä
Pari viikkoa sitten kävin Naistenlinjan kokouksessa, olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Vähän jännitti, kokouksen jälkeen juteltiin vielä kahden kesken jolloin minulta kysyttiin minkä takia haluan tehdä tätä. En istuisi täällä tänään jos minulla ei olisi ollut koko elämäni aikana ihmisiä jotka ovat antaneet minulle tukea ja toivoa, vaikka oljenkorren. Nyt on minun vuoroni antaa eteenpäin mitä olen saannut.
Tunnen myös olevani eheä ja pystyn tähän. Varmasti minulle tulee paikkoja missä omat kokemukseni ja muistot voivat nousta pintaan, en pelkää niitä, se on ihan normaalia, annan niiden vain olla.
Sanoin myös että ainoa asia jonka kanssa minulla on vähän vaikeuksia on että tämä on suunnattu vain naisille, minä haluasin olla tukihenkilö lapsille ja miehille myös, siis kaikille.
Jostain on aloitettava, jeeeee.
Olin niin täynnä iloa ja pulppuavaa innostusta kun astuin ulos kokouksesta että olisin voinnut tanssia kadulla. Olen vieläkin ihan innoissan kun ajattelen että pääsin mukaan, syyskuussa alkaa koulutus joka kestää koko syksyn ajan, joulun aikaan olemme valmiita aloittamaan. Aloitamme vastaamalla puhelinsoittoihin 4 t viikossa.
Myönnän nyt jälkeenpäin että minua jännitti saisinko olla ollenkaan mukana, tunnen että minulla on niin paljon annettavaa, huomasin sen #vimed ja #memyös sivujen aikana.
Olen täynnä iloa 💕
Pari viikkoa sitten kävin Naistenlinjan kokouksessa, olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Vähän jännitti, kokouksen jälkeen juteltiin vielä kahden kesken jolloin minulta kysyttiin minkä takia haluan tehdä tätä. En istuisi täällä tänään jos minulla ei olisi ollut koko elämäni aikana ihmisiä jotka ovat antaneet minulle tukea ja toivoa, vaikka oljenkorren. Nyt on minun vuoroni antaa eteenpäin mitä olen saannut.
Tunnen myös olevani eheä ja pystyn tähän. Varmasti minulle tulee paikkoja missä omat kokemukseni ja muistot voivat nousta pintaan, en pelkää niitä, se on ihan normaalia, annan niiden vain olla.
Sanoin myös että ainoa asia jonka kanssa minulla on vähän vaikeuksia on että tämä on suunnattu vain naisille, minä haluasin olla tukihenkilö lapsille ja miehille myös, siis kaikille.
Jostain on aloitettava, jeeeee.
Olin niin täynnä iloa ja pulppuavaa innostusta kun astuin ulos kokouksesta että olisin voinnut tanssia kadulla. Olen vieläkin ihan innoissan kun ajattelen että pääsin mukaan, syyskuussa alkaa koulutus joka kestää koko syksyn ajan, joulun aikaan olemme valmiita aloittamaan. Aloitamme vastaamalla puhelinsoittoihin 4 t viikossa.
Myönnän nyt jälkeenpäin että minua jännitti saisinko olla ollenkaan mukana, tunnen että minulla on niin paljon annettavaa, huomasin sen #vimed ja #memyös sivujen aikana.
Olen täynnä iloa 💕
torstai 5. heinäkuuta 2018
Käyttäytymiset
Nyt on muutosten aika. Vanhojen päästämistä jotta uutta mahtuu tilalle.
Se pätee myös käyttäytymisiin.
En ole ainoa. Tietysti se on niin että on helppoa nähdä toisen henkilön käyttäytymiset, eikä omat. Mutta, jos on avoin niitä omiakin pystyy näkemään kuten joku päivä sitten, kun olin käymässä ystävättären luonna.
Hän innostuneesti kertoi minulle unelmasta, terassista. Hän selitti, kertoi, miten missä ja minkälaista hän toivoi, miten sitä käytettäisi. Minä taas kommentoin, useimmiten vastaan, omasta mielestäni käytännöllinen ja realistinen minä, suurimmaksi osaksi vastaväitteitä.
Ystäväni suuttui melkein minulle ja sanoi ; lopeta, älä murskaa unelmani!
Havahduin, lopetin, olin kyllä kuullut omaa ääntäni kommentoineen miettien että onko likaa, ihan vanhasta tottumuksesta jatkoin vaan, samalla takaraivossa muistin isäni ääni puhuvan monotoonisesti aina kun tein muutoksen tai olin innostunut jostakin uudesta tai juuta. Aina kertomassa omaa mielipidettä kysymättä jos toinen halusi sitä tai ei.
Minusta on tärkeätä voida debatoida asioista, en vaan ymmärtönyt että debattia ei käydä kun toinen avaa unelmansa, toivomuksen. Silloin vain kuunnellaan. Jos, taas ystävä haluaa kuulla mielepiteeni, hän kysyy sitä.
Vaikka havahduin ja lopetin, sanoin vain että mielestöni kerroin vain faktoja miten se oikeassa elämässä tulee toimimaan.
Meni jokunen aika, jotain jäi muhimaan takaraivooni. Odotin häntä autossa, kun hän tuli, pyysin anteeksi. Ei ollut oikeata antaa faktoja , vielä enemmän, vain omasta mielestäni faktoja, hänen unelmastaan. Unelmat ivat ihania, ilmavia, iloisia ja kun henkilö puhuu niistä niin hän on onnellinen, se näkyy hänen tavasta kertoa siitä. Minun ei kuulu murskata sitä iloa, sen tein.
Tunnistin lapseni sisälläni varsinkin isäni kanssa, myös monen muun aikuisen kanssa. Tunnistin myös aikuisten käyttäytymisen joka oli siirtynyt itseeni. Jatkoin siis samaa. Tunsin pettymyksen, surun ja miten minusta tuli pieni ja hiljainen. Muistin myös miten yritin muistuttaa itseäni siitä etten kerro omista unelmistani koskaan, kukaan ei halua niitä kuunnella, tai jos kuuntelee niin kertoo miksi se ei ole hyvä idea. Pettymys on valtava, keho pienenee, menee pieneksi rusinaksi.
Hän ilahtui, kinä ilahduin, halasimme, taas jotein vanhaa poissa.
Tilalle iloa, helpotus, ilon kyyneleitä, kiitollisuus, kiitollisuus hyvästä ystävästä joka sanoi minule stop, iloinen itsestäni ja vähän ylpeä että onnistuin näkemään ja muuttamaan tapojani, etten ottajut nokkiini, stop on oli minulle kritiikki.
Pikkuhiljaa....
Olen niin tyytyväinen , tuntuu oikein vatsapohjassa.
Se pätee myös käyttäytymisiin.
En ole ainoa. Tietysti se on niin että on helppoa nähdä toisen henkilön käyttäytymiset, eikä omat. Mutta, jos on avoin niitä omiakin pystyy näkemään kuten joku päivä sitten, kun olin käymässä ystävättären luonna.
Hän innostuneesti kertoi minulle unelmasta, terassista. Hän selitti, kertoi, miten missä ja minkälaista hän toivoi, miten sitä käytettäisi. Minä taas kommentoin, useimmiten vastaan, omasta mielestäni käytännöllinen ja realistinen minä, suurimmaksi osaksi vastaväitteitä.
Ystäväni suuttui melkein minulle ja sanoi ; lopeta, älä murskaa unelmani!
Havahduin, lopetin, olin kyllä kuullut omaa ääntäni kommentoineen miettien että onko likaa, ihan vanhasta tottumuksesta jatkoin vaan, samalla takaraivossa muistin isäni ääni puhuvan monotoonisesti aina kun tein muutoksen tai olin innostunut jostakin uudesta tai juuta. Aina kertomassa omaa mielipidettä kysymättä jos toinen halusi sitä tai ei.
Minusta on tärkeätä voida debatoida asioista, en vaan ymmärtönyt että debattia ei käydä kun toinen avaa unelmansa, toivomuksen. Silloin vain kuunnellaan. Jos, taas ystävä haluaa kuulla mielepiteeni, hän kysyy sitä.
Vaikka havahduin ja lopetin, sanoin vain että mielestöni kerroin vain faktoja miten se oikeassa elämässä tulee toimimaan.
Meni jokunen aika, jotain jäi muhimaan takaraivooni. Odotin häntä autossa, kun hän tuli, pyysin anteeksi. Ei ollut oikeata antaa faktoja , vielä enemmän, vain omasta mielestäni faktoja, hänen unelmastaan. Unelmat ivat ihania, ilmavia, iloisia ja kun henkilö puhuu niistä niin hän on onnellinen, se näkyy hänen tavasta kertoa siitä. Minun ei kuulu murskata sitä iloa, sen tein.
Tunnistin lapseni sisälläni varsinkin isäni kanssa, myös monen muun aikuisen kanssa. Tunnistin myös aikuisten käyttäytymisen joka oli siirtynyt itseeni. Jatkoin siis samaa. Tunsin pettymyksen, surun ja miten minusta tuli pieni ja hiljainen. Muistin myös miten yritin muistuttaa itseäni siitä etten kerro omista unelmistani koskaan, kukaan ei halua niitä kuunnella, tai jos kuuntelee niin kertoo miksi se ei ole hyvä idea. Pettymys on valtava, keho pienenee, menee pieneksi rusinaksi.
Hän ilahtui, kinä ilahduin, halasimme, taas jotein vanhaa poissa.
Tilalle iloa, helpotus, ilon kyyneleitä, kiitollisuus, kiitollisuus hyvästä ystävästä joka sanoi minule stop, iloinen itsestäni ja vähän ylpeä että onnistuin näkemään ja muuttamaan tapojani, etten ottajut nokkiini, stop on oli minulle kritiikki.
Pikkuhiljaa....
Olen niin tyytyväinen , tuntuu oikein vatsapohjassa.
perjantai 8. kesäkuuta 2018
Mietteitä
Olen soittanut äidilleni nyt nelisen kertaa parin viikon sisällä, jotenkin keskustelumme eivät heti menneet väärälle kaistalle, ja viimeisellä kerralla tuntui ihmeellisen rauhalliselta, jotenkin niin että jännitys oli poissa. Rauha on ehkä laskeutunut vihdoinkin välilämme, se tuntui hyvältä.
Toivon että tämä tunne on tullut jäädäkseen.
Työpuolella in myös hauskaa, työtä on riittävästi ja juuri niin paljon että ehdin levätä ja hengähtää keikkojen välissä, olla maalla, ja samalla tehdä keikat rauhallisesti. Olen rennompi, vielä kun pääsen siihen että kesken työrupeaman teen jotain joogaliikkeita ja hengitän jokunen 5-10 minuuttia niin alan olla tosi tyytyväinen itseeni.
Pysähdyn usein, varsinkin kun en tiedä minne päin mennä, mitä vastata jollekin, tai miten tehdä työt, tai jos huomaan ettei asiat mene kuten olin ajatellut. Tarkoitan pysähtymisellä että mietin täytyykö tehdä asialla jotain, useimiten ei, annan asioiden hoitua itsestään. Hauskaa.
Vähän ihmettelen omaa käytöstäni, minua hymyilyttää, yritän olla analysoimatta, dramatisoimmatta.
Olen iloinen näistä muutoksista itsessäni. Vapauden tunne on iso .
Toivon että tämä tunne on tullut jäädäkseen.
Työpuolella in myös hauskaa, työtä on riittävästi ja juuri niin paljon että ehdin levätä ja hengähtää keikkojen välissä, olla maalla, ja samalla tehdä keikat rauhallisesti. Olen rennompi, vielä kun pääsen siihen että kesken työrupeaman teen jotain joogaliikkeita ja hengitän jokunen 5-10 minuuttia niin alan olla tosi tyytyväinen itseeni.
Pysähdyn usein, varsinkin kun en tiedä minne päin mennä, mitä vastata jollekin, tai miten tehdä työt, tai jos huomaan ettei asiat mene kuten olin ajatellut. Tarkoitan pysähtymisellä että mietin täytyykö tehdä asialla jotain, useimiten ei, annan asioiden hoitua itsestään. Hauskaa.
Vähän ihmettelen omaa käytöstäni, minua hymyilyttää, yritän olla analysoimatta, dramatisoimmatta.
Olen iloinen näistä muutoksista itsessäni. Vapauden tunne on iso .
maanantai 14. toukokuuta 2018
Äitienpäivä
Huh, nyt oli paras koskaan äitienpäivä!
Sain olla ihan yksin landella tekemässä juuri mitä itse halusin. Luulen vihdoinkin että nuorisoni oli ok sen kanssa. Keskimmäinen kirjoitti ja soitti kysyäkseen jos halusin tehdä jotain ja vastasin että mieluiten ei mitään.
Siinä olen ihan kuin isäni, en voi ymmärtää isän tai äitienpäiviä. Ne ovat yhtä piinaa odotuksista, toivomuksia, pettymyksi. Inhosin odottaa ja odottaa että lapset olivat nousseet ja valmistaneet minulle aamiaisen exmieheni kanssa. Minä olen ainoa aamuvirkku koko jengistä ja olisin ehtinyt tehdä vaikka mitä, ja minä olin myös ainoa joka söi aamiaista, siis omia mössöjäni, mikä ei ollut sellaisia joita sain, kiittämätön minä!. Joskus päivistä tuli tosi dramaattisia kun olin mennyt ulos tai odottanut ja odottanut ja vähän kiukustunutkin kun halusin nousta . Sain aina ison ruukkuruusun joka kuivui kokoon parin viikon sisällä, en ole kukkaihminen, enkä varsinkaan ruusuihminen.
Kortit ja maalaukset rakastin.
Olen sitä mieltä että meidän pitää olla onnellisia siitä että olemme saannet lapsia, että saamme olla vanhempia, joka päivä. Ei siitä tarvitse tehdä omaa päivää, se on vaan mielestäni raskasta, varsinkin kaikille joilla on vaikeita vanhempia, tai ei vanhempia tai ei lapsia, tai mitä vaan. Sama kun se onnellinen harmooninen joulu ja muut ihanat pyhät.
Inhoan tradiitioita joista ovat tulleet pakkopullia. Itse olin tosi hyvä keksimään niitä ja kaikki tai luultavasti useimmat tykkäävät niistä, kaikki pääsiäis- joulu- vappu- jne... ne olivat ihan ok niin kauan kun ne ovat oikeasti hauskoja, jos ei, niin sitten vaan kuopataan.
Annoin pitkästä aikaa äidilleni itsetehtyä ankkarisottoaja suklaata, eipä edes vaivautunut kiittäämään, en kyllä odottanutkaan sitä, tulipahan vahvistettua että hän ei ajattele muuta kun itseään. Hän kai odotti vihreän kukkapuskan jonka aikoinaan kauan sitten aina osti hänelle....
Sydän ei enää särje, enkä enää kanna huonoa omatuntua. Tuntuu kevyeltä.
Sain olla ihan yksin landella tekemässä juuri mitä itse halusin. Luulen vihdoinkin että nuorisoni oli ok sen kanssa. Keskimmäinen kirjoitti ja soitti kysyäkseen jos halusin tehdä jotain ja vastasin että mieluiten ei mitään.
Siinä olen ihan kuin isäni, en voi ymmärtää isän tai äitienpäiviä. Ne ovat yhtä piinaa odotuksista, toivomuksia, pettymyksi. Inhosin odottaa ja odottaa että lapset olivat nousseet ja valmistaneet minulle aamiaisen exmieheni kanssa. Minä olen ainoa aamuvirkku koko jengistä ja olisin ehtinyt tehdä vaikka mitä, ja minä olin myös ainoa joka söi aamiaista, siis omia mössöjäni, mikä ei ollut sellaisia joita sain, kiittämätön minä!. Joskus päivistä tuli tosi dramaattisia kun olin mennyt ulos tai odottanut ja odottanut ja vähän kiukustunutkin kun halusin nousta . Sain aina ison ruukkuruusun joka kuivui kokoon parin viikon sisällä, en ole kukkaihminen, enkä varsinkaan ruusuihminen.
Kortit ja maalaukset rakastin.
Olen sitä mieltä että meidän pitää olla onnellisia siitä että olemme saannet lapsia, että saamme olla vanhempia, joka päivä. Ei siitä tarvitse tehdä omaa päivää, se on vaan mielestäni raskasta, varsinkin kaikille joilla on vaikeita vanhempia, tai ei vanhempia tai ei lapsia, tai mitä vaan. Sama kun se onnellinen harmooninen joulu ja muut ihanat pyhät.
Inhoan tradiitioita joista ovat tulleet pakkopullia. Itse olin tosi hyvä keksimään niitä ja kaikki tai luultavasti useimmat tykkäävät niistä, kaikki pääsiäis- joulu- vappu- jne... ne olivat ihan ok niin kauan kun ne ovat oikeasti hauskoja, jos ei, niin sitten vaan kuopataan.
Annoin pitkästä aikaa äidilleni itsetehtyä ankkarisottoaja suklaata, eipä edes vaivautunut kiittäämään, en kyllä odottanutkaan sitä, tulipahan vahvistettua että hän ei ajattele muuta kun itseään. Hän kai odotti vihreän kukkapuskan jonka aikoinaan kauan sitten aina osti hänelle....
Sydän ei enää särje, enkä enää kanna huonoa omatuntua. Tuntuu kevyeltä.
keskiviikko 2. toukokuuta 2018
Luottaminen
Suuri asia jonka työstän paljon on luottamus ihmisiä kohtaan.
Huomaan pikkuhiljaa että osaan luottaa enemmän oikeisiin ihmisiin. Se tarkoittaa että valitsen koko ajan sellaisia ihmisiä jotka on hyviä minulle.
Ennen valitsin heti sellaiset jotka luulin olevan hyvin koska menin sen mukaan mitä oli minulle tuttua, joka toisi minulle sitä rakkautta jota osasin. Se usein loppui siihen että mihulla oli paha olla.
Manipuloin itseäni myös välillä, mietin liikaa, jos menen enemmän aistini mukaan niin huomaan että se toimii paremmin. Jos jonkun kanssa en ole varma, pysähdyn ja olen. Jään fiilistelemään. Nukun yön yli. En tee hätiköytyjä päätöksiä, tai yritän olla tekemättä, välillä se on vaikeata.
Voin hyllyttää ihmisiä heti jos tuntuu siltä, nykyään palaan niihin ja annan uuden mahdollisuuden, ja ehkä vielä uuden. Kuuntelen niitä, olen niiden kanssa. Kuuntelen itseäni, mikä on tunne.
Tämä on tosi vaikeata selittää. Tunnen vaan että menen oikeata polkua, minulla on vähemmän sydänsärkyä ja enemmän iloa ihmisten kanssa jotka ovat ympärilläni. Se kai sanoo aika paljon.
Huomaan pikkuhiljaa että osaan luottaa enemmän oikeisiin ihmisiin. Se tarkoittaa että valitsen koko ajan sellaisia ihmisiä jotka on hyviä minulle.
Ennen valitsin heti sellaiset jotka luulin olevan hyvin koska menin sen mukaan mitä oli minulle tuttua, joka toisi minulle sitä rakkautta jota osasin. Se usein loppui siihen että mihulla oli paha olla.
Manipuloin itseäni myös välillä, mietin liikaa, jos menen enemmän aistini mukaan niin huomaan että se toimii paremmin. Jos jonkun kanssa en ole varma, pysähdyn ja olen. Jään fiilistelemään. Nukun yön yli. En tee hätiköytyjä päätöksiä, tai yritän olla tekemättä, välillä se on vaikeata.
Voin hyllyttää ihmisiä heti jos tuntuu siltä, nykyään palaan niihin ja annan uuden mahdollisuuden, ja ehkä vielä uuden. Kuuntelen niitä, olen niiden kanssa. Kuuntelen itseäni, mikä on tunne.
Tämä on tosi vaikeata selittää. Tunnen vaan että menen oikeata polkua, minulla on vähemmän sydänsärkyä ja enemmän iloa ihmisten kanssa jotka ovat ympärilläni. Se kai sanoo aika paljon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)