Riippuen siitä miten katson viimeiset kaksi vuottani niin voin itse valita miten haluan sen nähdä.
Viimeiset kaksi vuotta on ollut varmasti yksi rankimmista vuosista jonka olen läpikäynyt. Työn loputtua, lopetin hoitamaan äitini, annoin veljeni ottaa koppi siitä. Lopetin muunkin hoitamisen , aloin voida pahoin ja sain stressiä kaikenlaisesta "fiksaamisesta" joten ilmoitin kaikille etten enää hoida mitään. se on ollut hyvä ja vaikea asia, minä, joka tykkään hoitaa.
Sain onneksi Sylvin, joka hoiti minua ulkoiluttamalla minua ja pitämällä minulle seuraa ja antamalla minulle päivän rutiinit, ne ovat vielä onneksi hyvin hallussa.
Otin ehkä näin jälkikäteen liian paljon saman vuoden sisälle. Tukihenkilökurssit, kokemusasiantuntijakoulutus, ryhmissä mukana oleminen ( naisten linja, naisten kartano) , Mielenterveyskurssi, Laurean kurssi jne..
Kaikki nämä ovat kuitenkin trigganneet minua ja muistoni jollain lailla, monet negatiivisesti ja minulle on noussut samat tuntemukset kun nuorena. Hylkääminen, ei kuunteleminen, ei kunnioitusta, vähätteleminen ja paljon muuta.
Onneksi ero siihen aikaan on se että nyt tiedostan kaikki nämä huonot käyttäytymiset itseäni kohtaan. Tai monet. Annan palautetta jos tiedostan että siihen on mahdollisuus. Se tarkoittaa että vastapuolella on vetäjä tai opettaja joka kuuntelee. Testailen ja jos ei toimi niin annan olla. Onneksi on paljon fiksuja ja viisaita ihmisiä.
Kuitenkin olen laittanut itseni ja muistoni likoon. Hyvällä ja pahalla. Se on ollut raskasta mutta hyvin korjaavaa. Olen vahvistunut entisestään, vaikka nyt itsekseni ilman terapeuttia. Olen ollut terapeutti itselleni.
Pysähdyn usein ja mietin mikä tunne minulta nousi nyt. Aina en siihen pysty mutta yritän.
Joskus on häpeä, joskus toivottomuus, yksinäisyys, surkeus ja paljon muuta. Kun olen sen kanssa vähän aikaa niin usein ( ei aina) huomaan että se onkin se vanha tunne. Joskus se häviää nopeammin, joskus hitaammin ja joskus se jää muhimaan. Silloin puran sen joko kirjoittamalla, ystävän päälle ( ilmoitan että puran, eikä tarvitse kantaa... :) tai sitten menen terapeuttini luokse.
Joskus se on jäänyt päälle moneksi päiväksi. Silloin kehoni särkee, mieleni on maassa ja nukun huonosti. Näen aika hurjia unia. Viimeksi löysin youtubesta Ram Dass esityksen "miten rakastaa itsensä". Välillä hänet on vaikeata ymmärtää mutta ei se mitään. Tärkeintä että hän sai minut nauramaan itselleni ja omalle egolleni joka on niiiiin dramaattinen. Se sai minut purskahtamaan nauruun. Jotain puhdistui ja olo oli taas kevyempi.
Itsensä peiliin katsominen on ollut vaikeinta.
Olen niin hirvittävän itsekriittinen.
Tällä hetkellä kestän hyvin huonosti negatiivisia ihmisiä. Luulen usein että se on itsestäni kiinni, yritän olla iloisempi ja yritän liikaa ( varsinkin omaa nuorisoa kohtaan) niin että muutun epävarmaksi ja vääräksi....
Niin, yritän liikaa. Se ärsyttää minua tosi paljon. Miksi en anna itselleni luvan olla. Ei koko maailma parane siitä että minä yritän olla kiltti ja iloinen.... grrrr... nyt minua alkaa naurattamaan
Kiltti ja suvaitsevainen itselleni. Juu, ja kunnioitus itseäni kohtaan, se on tärkeintä.
Olen tietoinen että minulla on ympärilläni ihan valtava kasa ihania ihmisiä jotka haluavata minulle vaan parasta ja rakastavat minua. Siihen keskityn
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti