Tärkeä ja tosi vaikeata on ollut laittaa omia rajoja.
Koska ympäristö alkaen omista vanhemmista kävelivät yli kaikkia rajoja niin oli tosi vaikeata ymmärtää että kaikilla ihmisillä on omia rajoja, ja kun kunnioitat toista ihmistä niin et mene niiden yli.
Oppia sanomaan ei oli suuri saavutus.
Kun vielä opit sanomaan pysy poissa, käyttäen vielä käden ele edessä oli hurjaa, ensi tuli usein pahoinvointia, vatsakipua, kehonjännitystä. Nykyään tunne on vahvuutta ja vapautta. Ihanaa.
Osaan nyt sanoa suoraan ei, en halua, älä tule löhelle. Äitini en pysty koskettamaan, tykkään ja halailen paljon, äitini ei enää. Laitan käden eteen ja pyydän häntä kunnioittamaan minua ettei yritä halata tai antaa poskisuudelman minulle. En pysty siihen, alan voimaan pahoin.
Hän suuttuu siitä valtavasti ja usein sanoo että olen hullu, olkoot niin.
sunnuntai 14. elokuuta 2016
Äiti
Tämä on tultava. Vaikea aihe. Äiti jonka pitäisi olla hyvä ja rakastava.
Hän ei oikeastaan halunnut minut. Hän oli saannut pojan kaksi vuotta aikaisemmin. Ehkä hän silloin pimahti lopullisesti. Veljeni oli se poika jonka hänen olisi pitänyt olla, ja nyt hän oli saannut Hänet. Luultavasti äitini oli niin possesiivinen niin hän ei päästänyt isämme lähelle häntä.
Äitini on myöntänyt ettei hän koskaan ollut hyvä vauvojen tai pienten lasten kanssa. Veljeni kanssa hän teki niin kuin kaikki sanoivat, Definsioi kotimme eikä nostanut veljeni syliin vaikka itki. Siitä tuli luultavasti hänelle ensimmäinen turvaton olo joka on jatkunut koko elämänsä aikana.
Kyllä hän ruokki meitä, teki oikeasti tosi hyvää ruokaa ja hoiti meidät ihan hyvin mutta äidin rakkautta hän ei oikein osannut antaa, ja sitä mitä ei ole itse saannut on vaikeata antaa. Sen ymmärrän.
Sekä veljeni ja minä emme muista mitä tapahtui neljän seinän sisällä kun vanhempamme olivat vielä naimsisissa, siis 7 ensimmäistä vuottani. Yksi päivä näin telkkarista leffan missä äiti antoi kunnon korvapuustin lapsellensa, silloin reagoin niin vahvasti että tunnistin että äitimme oli antanut meille hirvittävät korvapuustit. Joskus muistinraoista tulee muitakin muistoja lyömisestä. Äitimme oli meitä kohtaan väkivaltainen.
Koska veljeni oli Se poika niin sitten ajauduin tietysti vielä helpommin isän syliin. Sekä hyvässä että pahassa.
Äitini on koko ikäni ollut kateellinen ja ilkeä minulle ja oikeasti ei koskaan tykännyt minusta. Minä taas tein kaiken mitä pystyin hänelle saadakseni joskus rakkautta ja apua, tukea, ymmärrystä tai edes vähän lämpöä. Kesti tosi kauan ennen kun tajusin ettei kannattanut pyytää häneltä mitään, lupasi ja sitten perui sen viime tingassa oli hänen mielipuuhansa, ja se sattui . Varsinkin myöhemmin kun hän vielä teki sen käyttäen omia lapsiani siinä.
Katkaisin napanuorani häneen jokunen vuosi sitten ja siitä hän ei tykännyt. Hän ei ymmärrä miksi en enää tee kaikkea hänelle tai auta hänet pyyttettömästi samalla kun hän kohtelee minua kuten ei kukaan saa kohdella ketään.
Minusta on hänen mukaan tullut hankala, ilkeä eikä hän ymmärrä minua enää.
Tänään löin oven kiinni hänen eteensä, Nyt minun rajani tuli vastaan, en aio enää antaa hänen tehdä minulle henkistä väkivaltaa enää.
Vaikka koko suku on nyt sitä mieltä että minä olen tunteeton , moraaliton, olkoon niin. He ovat aina vain uskoneet sitä mitä Äiti kertoo. Onneksi minulla on ihana tytär joka kuuli kerran mitä äitini sanoi minulle, hän suttui puolestani aivan suunnattomasti ja sanoi että nyt äiti lähdetään. Momi on liian ilkeä sinulle .Se on minulle suuri helpotus. Tänäänkin hän tuli minua vastaan ja halasi.
Haluan olla rauhassa kaikesta draamasta, syyllistämisestä, ilkeyksistä jotka äitini on kaatanut päälleni.
Tarvitsen rakkautta, ilmaa ja vapautta. Sitä me kaikki tarvitsemme.
En ole vihainen äidilleni, yritän ymmärtää mitä hänelle jossain vaiheessa elämäänsä oikein tapahtui niin että hän kadotti itsensä. En voi antaa hänelle anteeksi ettei hän usko minua nyt vaikka ymmärrän miksi hän ei pystynyt auttamaan tai pelastamaan minua lapsena.
Hän ei oikeastaan halunnut minut. Hän oli saannut pojan kaksi vuotta aikaisemmin. Ehkä hän silloin pimahti lopullisesti. Veljeni oli se poika jonka hänen olisi pitänyt olla, ja nyt hän oli saannut Hänet. Luultavasti äitini oli niin possesiivinen niin hän ei päästänyt isämme lähelle häntä.
Äitini on myöntänyt ettei hän koskaan ollut hyvä vauvojen tai pienten lasten kanssa. Veljeni kanssa hän teki niin kuin kaikki sanoivat, Definsioi kotimme eikä nostanut veljeni syliin vaikka itki. Siitä tuli luultavasti hänelle ensimmäinen turvaton olo joka on jatkunut koko elämänsä aikana.
Kyllä hän ruokki meitä, teki oikeasti tosi hyvää ruokaa ja hoiti meidät ihan hyvin mutta äidin rakkautta hän ei oikein osannut antaa, ja sitä mitä ei ole itse saannut on vaikeata antaa. Sen ymmärrän.
Sekä veljeni ja minä emme muista mitä tapahtui neljän seinän sisällä kun vanhempamme olivat vielä naimsisissa, siis 7 ensimmäistä vuottani. Yksi päivä näin telkkarista leffan missä äiti antoi kunnon korvapuustin lapsellensa, silloin reagoin niin vahvasti että tunnistin että äitimme oli antanut meille hirvittävät korvapuustit. Joskus muistinraoista tulee muitakin muistoja lyömisestä. Äitimme oli meitä kohtaan väkivaltainen.
Koska veljeni oli Se poika niin sitten ajauduin tietysti vielä helpommin isän syliin. Sekä hyvässä että pahassa.
Äitini on koko ikäni ollut kateellinen ja ilkeä minulle ja oikeasti ei koskaan tykännyt minusta. Minä taas tein kaiken mitä pystyin hänelle saadakseni joskus rakkautta ja apua, tukea, ymmärrystä tai edes vähän lämpöä. Kesti tosi kauan ennen kun tajusin ettei kannattanut pyytää häneltä mitään, lupasi ja sitten perui sen viime tingassa oli hänen mielipuuhansa, ja se sattui . Varsinkin myöhemmin kun hän vielä teki sen käyttäen omia lapsiani siinä.
Katkaisin napanuorani häneen jokunen vuosi sitten ja siitä hän ei tykännyt. Hän ei ymmärrä miksi en enää tee kaikkea hänelle tai auta hänet pyyttettömästi samalla kun hän kohtelee minua kuten ei kukaan saa kohdella ketään.
Minusta on hänen mukaan tullut hankala, ilkeä eikä hän ymmärrä minua enää.
Tänään löin oven kiinni hänen eteensä, Nyt minun rajani tuli vastaan, en aio enää antaa hänen tehdä minulle henkistä väkivaltaa enää.
Vaikka koko suku on nyt sitä mieltä että minä olen tunteeton , moraaliton, olkoon niin. He ovat aina vain uskoneet sitä mitä Äiti kertoo. Onneksi minulla on ihana tytär joka kuuli kerran mitä äitini sanoi minulle, hän suttui puolestani aivan suunnattomasti ja sanoi että nyt äiti lähdetään. Momi on liian ilkeä sinulle .Se on minulle suuri helpotus. Tänäänkin hän tuli minua vastaan ja halasi.
Haluan olla rauhassa kaikesta draamasta, syyllistämisestä, ilkeyksistä jotka äitini on kaatanut päälleni.
Tarvitsen rakkautta, ilmaa ja vapautta. Sitä me kaikki tarvitsemme.
En ole vihainen äidilleni, yritän ymmärtää mitä hänelle jossain vaiheessa elämäänsä oikein tapahtui niin että hän kadotti itsensä. En voi antaa hänelle anteeksi ettei hän usko minua nyt vaikka ymmärrän miksi hän ei pystynyt auttamaan tai pelastamaan minua lapsena.
keskiviikko 20. heinäkuuta 2016
Loma
Olen kohta ollut 4 viikkoa lomalla, enimmäksen yksin, maalla.
Tämä on energialähteeni, tässä olen todella kaikista lähin maanäitiä. Kun laitan jalat maahan niin tunnen energian virtaavan ylös kehooni, se on mahtava tunne. Hiljaisuus on myös ihana.
Rakastan kaupungin kolinan ääni Hakaniemessa missä nukun läpi vuoden ikkuna auki, täällä kuuntelen harvemmin musiikkia ja voin istua laiturilla vaikka kuinka kauan. Kuikat pitävät usein ääntä, kuuiikku, rakastan sitä ääntä.
Vaikka meri on ihanan villi ja vapaa ja on minulle tosi tärkeä niin metsän hiljaisuus, rauhallisuus, peikkomaisuus, peilikuvilla järvellä on maaginen.
Tätä vielä vähän yli viikon, sitten alkaa uudet kujeet töissä ja kotona.
Tämä on energialähteeni, tässä olen todella kaikista lähin maanäitiä. Kun laitan jalat maahan niin tunnen energian virtaavan ylös kehooni, se on mahtava tunne. Hiljaisuus on myös ihana.
Rakastan kaupungin kolinan ääni Hakaniemessa missä nukun läpi vuoden ikkuna auki, täällä kuuntelen harvemmin musiikkia ja voin istua laiturilla vaikka kuinka kauan. Kuikat pitävät usein ääntä, kuuiikku, rakastan sitä ääntä.
Vaikka meri on ihanan villi ja vapaa ja on minulle tosi tärkeä niin metsän hiljaisuus, rauhallisuus, peikkomaisuus, peilikuvilla järvellä on maaginen.
Tätä vielä vähän yli viikon, sitten alkaa uudet kujeet töissä ja kotona.
maanantai 13. kesäkuuta 2016
Rakastuminen
Rakastuin ensimmäisen ja viimeisen kerran ollessani 18 vuotias.
Oli ihana olla rakastunut ja lopulta tavattin ja ruvettiin styylaamaan kuten silloin sanottiin.
Seksin tultua mukaan kuvaan jotain tapahtui minussa. Menin jotenkin sekaisin.
Nyt ymmärrän miksi se ei toiminut. Isän rakkaus oli rakkaus jossa oli yhdistetty vanhempan rakkaus ja seksi . Olin jotenkin rakastunut isääni isän tavoin mutta myös rakastajana. Tämä on tosi vaikeata selittää,
Tiesin vain että, lopetettuani tämän suhteen en aikoinut enää koskaan antaa itselleni mahdollisuuden rakastua, se teki liian kipeetä.
Se oli itsesuojeluvaisto ja se toimi. Oli minulla suhteita sen jälkeen. Kaikki olivat hyviä mukavia, otselleni sopivia, en vaan koskaan ollut rakastunut.
Korjaan ylläolevan tekstin vielä jossain vaiheessa, nyt tuntuu olevan vielä liian aikaista saada tunteeni paperille, pidän sen tässä jotta en unohda, tämä on tosi tärkeä asia.
Oli ihana olla rakastunut ja lopulta tavattin ja ruvettiin styylaamaan kuten silloin sanottiin.
Seksin tultua mukaan kuvaan jotain tapahtui minussa. Menin jotenkin sekaisin.
Nyt ymmärrän miksi se ei toiminut. Isän rakkaus oli rakkaus jossa oli yhdistetty vanhempan rakkaus ja seksi . Olin jotenkin rakastunut isääni isän tavoin mutta myös rakastajana. Tämä on tosi vaikeata selittää,
Tiesin vain että, lopetettuani tämän suhteen en aikoinut enää koskaan antaa itselleni mahdollisuuden rakastua, se teki liian kipeetä.
Se oli itsesuojeluvaisto ja se toimi. Oli minulla suhteita sen jälkeen. Kaikki olivat hyviä mukavia, otselleni sopivia, en vaan koskaan ollut rakastunut.
Korjaan ylläolevan tekstin vielä jossain vaiheessa, nyt tuntuu olevan vielä liian aikaista saada tunteeni paperille, pidän sen tässä jotta en unohda, tämä on tosi tärkeä asia.
maanantai 6. kesäkuuta 2016
Joka toinen tyttö, joka kolmas poika
Se lause on jäänyt vahvasti mieleeni.
Itkin sitä alussa koko ajan. Usein katselin lapsia ja mietin onko tälle tehty pahaa, tai tälle, olin välillä ihan surkea kun ajattelin kaikkia lapsia maailmassa, en pystynyt auttamaan tai tekemään yhtään mitään niiden hyväksi.
Kuulun yhteen 6 hengen tyttöporukkaan, olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta ja sinä vuonna , 2010, kun tavattiin juteltiin tästä. Yksi muisti että kun hän 16 v oli olut tätinsä luona lapsenvahtina, niin tädin miesystävä oli tullut kotiin, yrittänyt suudella ja kopeloida. Onneksi hän sai soitettua poikaystävälle joka ehti pelastamaan. Toinen että kun hän odotti äitinsä ihan pienenä tyttönä balettikoulun jälkeen , mies oli kävellyt ohi pimeässä, oli talvi, ja laittanut kätensä hänen housuihinsa. Sitten oli yksi jossa tunnen että hän kantaa jotain samantyyppistä kun minä mutta en voi tietysti tietää jos hänkään ei tiedä. Siis kuudesta tytöstä, ainakin kolme varmaa tapausta.
Huomasin että oli helppoa puhua tällaisista asioista, kun pysyttiin faktoissa, ilman voivotusta , sekin auttoi.
Marraskuun 20 päivä on lasten oikeuksien päivä. Sinä vuonna oli pitkä ja kiinnostava kahden aukeaman juttu tytöstä jota oltiin ensin silpottu, sitten raiskattu ja sitten myyty jonnekin. Lopuksi hänet pelastettiin ja hän sai terapiaa, lämpöä, ymmärrystä, siis uuden elämän. Hän oli 26 v. Hän oli iloinen, kiitollinen, rakasti elämää. Hänestä oli aivan mahtavan kaunis ja aurinkoinen kuva.
Se oli minulle kuin energiaruiske. Jos hän pystyy olemaan näin positiivinen ja iloinen elämässään niin sitten minäkin pystyn. Ja aion korjautua, aion olla iloinen, aion elää täysillä. aion tehdä kaiken ja satsata kaiken siihen että nautin loppuelämästäni.
Ne kaikki kurjat tarinat mitä olin lukenut alussa eivät olleet tuoneet mitään energiaruisketta, päin vastoin, siinä kertomukset olivat kauhutarinoita. Monet naiset olivat katkeria.
Häpesin itseäni ja miten olin itkenyt omaa surkeaa ja hirvittävää lapsuuttani.
Jotain hyvää ne katkerat tarinat olivat antaneet minulle. Päätin että koska minulla on hyvä terapia niin aion korjautua kokonaan, en jätä mitään hoitamatta. Mieli, keho ja sydän. Aion vielä rakastua ja haluan myös hyvän ja oikean seksielämän. Ja eihän minulla ollut muuta vaihtoehtoa, Ei ole vaihtoehto jättää jotain korjaamatta. Se päätös oli hyvä, välillä kun oli aika rankka eheytymisaika ja olin todella väsynyt sain siitä ajatuksesta aina lisää virtaa.
Tunnen itseni kuin Fenixlintu
Itkin sitä alussa koko ajan. Usein katselin lapsia ja mietin onko tälle tehty pahaa, tai tälle, olin välillä ihan surkea kun ajattelin kaikkia lapsia maailmassa, en pystynyt auttamaan tai tekemään yhtään mitään niiden hyväksi.
Kuulun yhteen 6 hengen tyttöporukkaan, olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta ja sinä vuonna , 2010, kun tavattiin juteltiin tästä. Yksi muisti että kun hän 16 v oli olut tätinsä luona lapsenvahtina, niin tädin miesystävä oli tullut kotiin, yrittänyt suudella ja kopeloida. Onneksi hän sai soitettua poikaystävälle joka ehti pelastamaan. Toinen että kun hän odotti äitinsä ihan pienenä tyttönä balettikoulun jälkeen , mies oli kävellyt ohi pimeässä, oli talvi, ja laittanut kätensä hänen housuihinsa. Sitten oli yksi jossa tunnen että hän kantaa jotain samantyyppistä kun minä mutta en voi tietysti tietää jos hänkään ei tiedä. Siis kuudesta tytöstä, ainakin kolme varmaa tapausta.
Huomasin että oli helppoa puhua tällaisista asioista, kun pysyttiin faktoissa, ilman voivotusta , sekin auttoi.
Marraskuun 20 päivä on lasten oikeuksien päivä. Sinä vuonna oli pitkä ja kiinnostava kahden aukeaman juttu tytöstä jota oltiin ensin silpottu, sitten raiskattu ja sitten myyty jonnekin. Lopuksi hänet pelastettiin ja hän sai terapiaa, lämpöä, ymmärrystä, siis uuden elämän. Hän oli 26 v. Hän oli iloinen, kiitollinen, rakasti elämää. Hänestä oli aivan mahtavan kaunis ja aurinkoinen kuva.
Se oli minulle kuin energiaruiske. Jos hän pystyy olemaan näin positiivinen ja iloinen elämässään niin sitten minäkin pystyn. Ja aion korjautua, aion olla iloinen, aion elää täysillä. aion tehdä kaiken ja satsata kaiken siihen että nautin loppuelämästäni.
Ne kaikki kurjat tarinat mitä olin lukenut alussa eivät olleet tuoneet mitään energiaruisketta, päin vastoin, siinä kertomukset olivat kauhutarinoita. Monet naiset olivat katkeria.
Häpesin itseäni ja miten olin itkenyt omaa surkeaa ja hirvittävää lapsuuttani.
Jotain hyvää ne katkerat tarinat olivat antaneet minulle. Päätin että koska minulla on hyvä terapia niin aion korjautua kokonaan, en jätä mitään hoitamatta. Mieli, keho ja sydän. Aion vielä rakastua ja haluan myös hyvän ja oikean seksielämän. Ja eihän minulla ollut muuta vaihtoehtoa, Ei ole vaihtoehto jättää jotain korjaamatta. Se päätös oli hyvä, välillä kun oli aika rankka eheytymisaika ja olin todella väsynyt sain siitä ajatuksesta aina lisää virtaa.
Tunnen itseni kuin Fenixlintu
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
Uusi tie
Vaikka olin shokissa ja sumussa niin jollain tavalla olin helpottunut.
Kaikki ihmeelliset tuntemukset, pääpyörimisiä, masennuskohtauksia, ihmeellisiä kipuja eripuolilla kehoa jotka tulivat aina välillä elämääni ja kehooni ja joista olin käynnyt psykiatrin, terapeutin, eri lääkäreiden luonna saamatta mitään apua oli vihdoinkin saannut syyn.
Ja tärkein, sain syyn miksi olin yrittänyt itsemurhan.
Terapia oli juuri sopiva minulle, sain heti apua miten pärjätä yksin pelkojeni ja shokkitilani kanssa, miten pysyä ikkunan sisällä saamatta psykoosin. Miten ylipäätänsä pärjätä tällaisen asian kanssa. Kerrankin tunsin saavani oikeanlaista apua ja joku joka ymmärsi ja joka oli osaava.
Meni pari kuukautta ja tajusin että en pystynyt olemaan enää kotona mieheni kanssa. Tulehtunut yhdessäolo ei auttanut tai tukenut eheytymisprosessiani. Ymmärsin että minu piti saada olla rauhassa ja sitä en ollut yhteisessä kodissamme.
Löysin toukokuussa isomman yksiön kalliossa ja ilmoitin miehelleni että muutan sinne väliaikaisesti, tai niin kauan kun tarvitsen eheytymiseeni. Hän ei ollut siitä olenkaan tyytyväinen mutta ei voinut muuta kuin suostua.
Olimme vielä kesän yhdessä maalla, muutin pois elokuussa viikkoa koulu aloittamisen jälkeen. Lapset olivat viikkovuoroin luonani ja olimme hankkineet kissan maalta joka asui enimmäkseen minun luonani.
Sain onnekseni enemmän työvuoroja kahvilassa missä olin aina välillä töissä ja kävin terapiassa keksi kertaa viikossa. Muuta en jaksanut. Työ ja arkirutiinit lasten kanssa piti minut kiinni normaali elämässä.
Muutin isoon yksiöön. Rakennutin parven tytöille, Nuorin lapsi ja minä nukuimme sen alapuolella isossa sängyssä jonka sain veljeltäni. Monta kertaa nukuimme kolmistaan siellä, minä kahden nuorimman lasten keskellä. Kesällä meille tuli Emmy, maatiaiskissa naaapurilta.
Nyt jälkeenpäin olen hyvin kiitollinen siitä ajasta. Löysimme yhteiselon, läheisyyden, vähän keskustelutaidonja myös mahdollisuuden purkaa huonoa oloa yhdessä. Vaikeita asioita, kun koommunikaatio oli ollut aika vähissä viimeiset vuodte. Keittiössä oli siivouskaappi jonka pidimme tyhjänä, se oli paikka minne sai mennä jos halusi olla yksin, oli vihainen tai halusi murjottaa. Sisällä oli taskulamppu ja kynä. Seinille sai kirjoittaa ja purkaa pahaaoloa, valo koska kaikki eivät tykkää pimeästä, kuten minä.
Luin aika paljon hyväksikäytöstö, erillaisia ihmistarinoita, traagisia tietysti, monet korjautuivat, ei aina kokonaan.
Joka kolmas tyttö ja joka viides poika mailmassa hyväksikäytetään.
Itkin tätä usein. Jos näin kolme pikkutyttöä kävelevän kadulla rupesin itkemään. Se oli minusta niin epäoikeudenmukaista, lapsille ei saa tehdä pahaa, ne ovat avuttomia.
Kaikki ihmeelliset tuntemukset, pääpyörimisiä, masennuskohtauksia, ihmeellisiä kipuja eripuolilla kehoa jotka tulivat aina välillä elämääni ja kehooni ja joista olin käynnyt psykiatrin, terapeutin, eri lääkäreiden luonna saamatta mitään apua oli vihdoinkin saannut syyn.
Ja tärkein, sain syyn miksi olin yrittänyt itsemurhan.
Terapia oli juuri sopiva minulle, sain heti apua miten pärjätä yksin pelkojeni ja shokkitilani kanssa, miten pysyä ikkunan sisällä saamatta psykoosin. Miten ylipäätänsä pärjätä tällaisen asian kanssa. Kerrankin tunsin saavani oikeanlaista apua ja joku joka ymmärsi ja joka oli osaava.
Meni pari kuukautta ja tajusin että en pystynyt olemaan enää kotona mieheni kanssa. Tulehtunut yhdessäolo ei auttanut tai tukenut eheytymisprosessiani. Ymmärsin että minu piti saada olla rauhassa ja sitä en ollut yhteisessä kodissamme.
Löysin toukokuussa isomman yksiön kalliossa ja ilmoitin miehelleni että muutan sinne väliaikaisesti, tai niin kauan kun tarvitsen eheytymiseeni. Hän ei ollut siitä olenkaan tyytyväinen mutta ei voinut muuta kuin suostua.
Olimme vielä kesän yhdessä maalla, muutin pois elokuussa viikkoa koulu aloittamisen jälkeen. Lapset olivat viikkovuoroin luonani ja olimme hankkineet kissan maalta joka asui enimmäkseen minun luonani.
Sain onnekseni enemmän työvuoroja kahvilassa missä olin aina välillä töissä ja kävin terapiassa keksi kertaa viikossa. Muuta en jaksanut. Työ ja arkirutiinit lasten kanssa piti minut kiinni normaali elämässä.
Muutin isoon yksiöön. Rakennutin parven tytöille, Nuorin lapsi ja minä nukuimme sen alapuolella isossa sängyssä jonka sain veljeltäni. Monta kertaa nukuimme kolmistaan siellä, minä kahden nuorimman lasten keskellä. Kesällä meille tuli Emmy, maatiaiskissa naaapurilta.
Nyt jälkeenpäin olen hyvin kiitollinen siitä ajasta. Löysimme yhteiselon, läheisyyden, vähän keskustelutaidonja myös mahdollisuuden purkaa huonoa oloa yhdessä. Vaikeita asioita, kun koommunikaatio oli ollut aika vähissä viimeiset vuodte. Keittiössä oli siivouskaappi jonka pidimme tyhjänä, se oli paikka minne sai mennä jos halusi olla yksin, oli vihainen tai halusi murjottaa. Sisällä oli taskulamppu ja kynä. Seinille sai kirjoittaa ja purkaa pahaaoloa, valo koska kaikki eivät tykkää pimeästä, kuten minä.
Luin aika paljon hyväksikäytöstö, erillaisia ihmistarinoita, traagisia tietysti, monet korjautuivat, ei aina kokonaan.
Joka kolmas tyttö ja joka viides poika mailmassa hyväksikäytetään.
Itkin tätä usein. Jos näin kolme pikkutyttöä kävelevän kadulla rupesin itkemään. Se oli minusta niin epäoikeudenmukaista, lapsille ei saa tehdä pahaa, ne ovat avuttomia.
keskiviikko 11. toukokuuta 2016
Tieto avautui minulle
Olin 49 vuotias kun tieto tapahtuneesta avautui minulle. Naimisissa, kolme lasta, tein yrittäjänä aina välillä hommia kollegoilleni ja välillä itselleni. Mieheni kanssa olimme olleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta.
Olin edellisenä syksynä käynyt Rikosuhripalvelun tukihenkilökurssin ja valmistunut siitä juuri ennen joulua ja olin juuri saanut ensimmäisen uhrin jolle minä olin tukihenkilö. Nuori tyttö jonka mies oli moneen kertaan pahoinpidellyt. Tapasin hänet pari kertaa.
Menin hierontaan ja energiahoitoon Maaliskuun perjantaina 13 päivänä. Hoidon jälkeen sanoin ääneen että nyt tiedän ja tiedostan että isäni on käyttänyt minua hyväksi lapsena.
En oikein tajunnut mitä olin itse ääneen sanonut. Menin shokkiin. Tiesin että mitä juuri oli sanonut oli totta mutta samalla en voinut uskoa että se oli totta. Se oli ihan absurdia, ihan hullua. Kuitenkin tiesin että se oli totta.
Lähdin zombina kotiin, kerroin miehelleni, hän sanoi että hän auttaa ja tukee minua niin paljon kun pystyy ja osaa. Näin ainakin muistan sen, en ole ihan varma koska olin ihan sumussa, en oikein tiennyt mitä tehdä. Sain ystävältä nimen terapeutille joka oli hoitanut tällaisia tapauksia joten soitin ja sain ajan kolme viikkoa myöhemmin.
Niistä viikoista en muista oikeastaan mitään muuta kun että olin kuin sumussa.
Ilmoitin Rikun yhteyshenkilölleni tapahtuneesta. Hän sanoi että niin tapahtuu aina välillä, jollekin tämä on laukaisia joka avaa muistoja menneisyydestä. En saanut enää olla tukihenkilö ja yhteyshenkilö piti minuun yhteyttä monta vuotta tarkistaakseen miten minulla meni, olen hänelle hyvin kiitollinen.
Olin edellisenä syksynä käynyt Rikosuhripalvelun tukihenkilökurssin ja valmistunut siitä juuri ennen joulua ja olin juuri saanut ensimmäisen uhrin jolle minä olin tukihenkilö. Nuori tyttö jonka mies oli moneen kertaan pahoinpidellyt. Tapasin hänet pari kertaa.
Menin hierontaan ja energiahoitoon Maaliskuun perjantaina 13 päivänä. Hoidon jälkeen sanoin ääneen että nyt tiedän ja tiedostan että isäni on käyttänyt minua hyväksi lapsena.
En oikein tajunnut mitä olin itse ääneen sanonut. Menin shokkiin. Tiesin että mitä juuri oli sanonut oli totta mutta samalla en voinut uskoa että se oli totta. Se oli ihan absurdia, ihan hullua. Kuitenkin tiesin että se oli totta.
Lähdin zombina kotiin, kerroin miehelleni, hän sanoi että hän auttaa ja tukee minua niin paljon kun pystyy ja osaa. Näin ainakin muistan sen, en ole ihan varma koska olin ihan sumussa, en oikein tiennyt mitä tehdä. Sain ystävältä nimen terapeutille joka oli hoitanut tällaisia tapauksia joten soitin ja sain ajan kolme viikkoa myöhemmin.
Niistä viikoista en muista oikeastaan mitään muuta kun että olin kuin sumussa.
Ilmoitin Rikun yhteyshenkilölleni tapahtuneesta. Hän sanoi että niin tapahtuu aina välillä, jollekin tämä on laukaisia joka avaa muistoja menneisyydestä. En saanut enää olla tukihenkilö ja yhteyshenkilö piti minuun yhteyttä monta vuotta tarkistaakseen miten minulla meni, olen hänelle hyvin kiitollinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)